Life Of The Forest

Vaalea naaras oli painanut katseensa maahan, mutta nosti sen hiukan yllättyneenä kun kuuli Sudenulvonnan äänen vierestään ja näki linnun tömähtävän eteensä. Valkoapila katsoi vilkaisi harmaata kollia, mutta käänsi pian valkoisenharmaan katseensa leirin toiselle puolelle. "En minä tarvitse muita." Hän sanoi pisteliäästi ja vilkaisi edessään olevaa lintua. Voisiko hän syödä sen menettämättä kasvojaan. Naaran vatsa kuitenkin kurisi. "Ja osaan kyllä hakea itse ruokaa kun siltä tuntuu!" Hän sanoi epäkohteliaasti, mutta sanoistaan huolimatta kumartui höyhentämään lintua. Muutenkin, Valkoapila vihasi lintuja. Niiden maussa ei ollut vikaa, mutta höyhentäminen oli aina yhtä tuskaa. Sitäpaitsi lintu oli niin pieni, että siitä tulisi vain äkäiseksi. Haukatessaan palan linnusta hän mietti miksi Sudenulvonta edes oli tullut juttelemaan hänelle. Kuka muka tahtoisi olla äkäpusiin ystävä? Miksi kolli edes yritti olla hänelle ystävällinen, kun sai aina vain vastaukseksi äkäisiä katseita ja haukkuja?

Rosohammas, Varjoklaani

Nyökkäsi Pikkuviikselle. Hyökkäys Tuuliklaaniin olisi vain ajan kysymys. Myös Yötoiveen aseman heikkeneminen oli huono asia. "Yötoiveella ei ole oppilasta, joten hänestä Murhatähti tuskin hankkiutuu eroon." Rosohammas virkkoi ja hätkähti taas, kun Pikkuviiksi mainitsi että he taisivat ajatella samaa asiaa. "Ai mitä?" HÄn kysyi vaivaantuneena. Puhuiko naara snyt pennuitsta vai Yötoiveen asemasta klaanissa. Rosohammas oli aina ollut hiukan huono suhteissa ja puhumisessa. Hänen ja Pikkuviiksenkin välinen suhde oli vatvonut paikoillaan hyvä tähtiklaani sentään ties kuinka kauan. Kunnes Liljankukka oli lopulta patistanut Rosohampaan puhumaan pienelle ja sisukkaalle naaraalle. Nyt Rosohampaan elämä oli lähes täydellistä, vain Murhatähti ja hänen suunnitelmansa vajostivat hänen mieltään.


Ruusutassu, Jokiklaani

Ruusutassu katsoi Liekkiä hetken ja käänsi sitten katseensa pois. "Anteeksi.." Hän sanoi hiljaa ja katsoi tassujaan. Vaalea naaras oli hämillään, mutta nyökkäsi kuitenkin Liekin sanoille. "Olet oikeassa, ehkä isäni ymmärtäisi.. Mutta jos aiomme vielä tavata, se on tehtävä jossain rajan tuntumassa tai nelipuun lähellä." Hän sanoi ja otti askeleen lähemmäs Liekkiä. "En tahdo, että joudut vaikeuksiin..." Hän lisäsi ja hymyili hiukan punertavanoranssille kollille. "Minun pitää varmaan mennä, jotta kerkeän saamaan jotain saalista ennen kuin paaan leiriin..." Hän sanoi ja kääntyi. Muutaman askeleen jälkeen hän kuitenkin kääntyi. "Nähdäänkö huomenna nelipuun lähistöllä auringonlaskun aikaan?" Ruusutassu kysyi vielä ja hymyili ajatukselle.

"Tiedän, kukapa nyt ei osaisi. Ajattelin vain olla ystävällinen", kolli naukaisi huvittuneena Valkoapilan reaktioon. Sudenulvonta istui hymyillen Valkoapilan viereen. Kolli tunsi oman mahansakin olevan tyhjä, ja haki pikaisesti itselleenkin pienehkön hiiren tuoresaaliskasasta. Sudenulvonta asettui Valkoapilan viereen, ja otti haukun lounaastaan. Vaikka Valkoapila näytti nyrpeältä hänen läsnäolostaan, kolli päätti silti yrittää avata keskustelua.
"Mitä luulet, minnehän Vedensolina on kadonnut?" Kolli naukaisi miettivällä äänellä, ja jatkoi, "Ehkä hän on vain halunnut olla hetken rauhassa, ja lähtenyt metsästämään. En oikein usko että Varjoklaani vain kidnappaisi tai tappaisi jonkun viattoman. Tuskin edes Murhatähti tekisi tappaisi ketään huvikseen". Kolli katsoi odottavana Valkoapilaa. Sudenulvonta muisti naaraan joskus sanoneen hänelle, että halusi Varjoklaanin ja Tuuliklaanin yhdistymistä. Sudenulvonta työnsi ajatuksen nopeasti mielestään.

Punertavanoranssi kolli alkoi hymyillä, kun Ruusutassu päätti puhua isästään ja siitä, että tuo saattaisi ymmärtää. No, jos suhteesta tuli pentuja niin rakkaus oli miltei pakollinen asia. Kun Ruusutassu puhui mahdollista tulevista tapaamispaikoista, kolli nyökkäsi. Mitä turvallisempi paikka, sitä vähemmän mahdollisia vakoilijoita.
"Ymmärrän... No, jos kerran kaipaat saalista mikset ottaisi tätä vesimyyrää? Siskosi on ainakin osoittanut siihen kiinnostusta", Liekki naukaisi ja naurahti, kun kuuli Liljatassun vatsan murisevan äänekkäästi. Parantajaoppilas vaikutti varsin vaivaantuneelta.
"Mikäs siinä. Tapaisin sinut mielelläni."


Pikkuviiksi, Varjoklaani

"Etkö sinä muka tajunnut mitä minä tarkoitan? Pentuja minä tässä tarkoitin. Olisihan se ihana vain vetäytyä pentutarhaan ja sanoa, että odotan ensimmäistä pentuettani. Mutta tiedäthän sinä tämän tilanteen... Se ei ole mahdollista. Pennuista tulisi vain pelinappuloita", naaras naukaisi hiukan masentuneella äänensävyllä. Ensimmäinen pentue olisi myös valhe; olihan hänellä Aurinkokivi. Mutta tilanne oli kyllä muutenkin huono pennuille. Hänhän oli itsekin sanonut että niistä tulisi vain pelinappuloita. Naaras painautuikin lähelle puolisoaan.

Valkoapila vilkaisi, tai ehkä muiden mielestä ennemminkin mulkaisi Sudenulvontaa kun tämä sanoi että tahtoi vain olla ystävällinen. "Miksi sinä muka tahdot olla minulle ystävällinen?" Hän kysyi happamasti ja katsoi kuinka Sudenulvonta nousi ja lähti kävelemään poispäin. Kolli oli tainnut vihdoin tajuta, että hän ei tahtonut olla missään tekemisissä moisen mustalampaan kanssa. Harmaa kolli kuitenkin palasi pian takaisin tuoresaalista suussaan ja asettui Valkoapilan viereen syömään. Sudenulvonta koetti epätiovoisesti aloittaa keskustelua ja Valkoapila nosti katseensa kolliin. Miksi tämä ei tajhunnut, että hän ei kaivannut seuraa. "En minä tiedä. Vedensolina niin hölmö, että en ihmettele yhtään jos hän on epähuomiossa ylittänyt rajan ja lamprinut tyytyväisenä Varjoklaanin leiriin luullen että se on meidän leirimme." Hän tuhahti, vaikka todellisuudessa epäili, että naaras löytyisi joko kuolleensa jostain ojanpohjasta tai sitten vankina Varjoklaanista.

Ruusutassu, Jokiklaani

Ruusutassu kääntyi uudestaan Liekkiä päin ja nyökkäsi iloisena. "Kiitos." Hän sanoi ja kävei hakemassa vesimyyrän hänen vierestään. Lähtiessään hän puski pikaisesti kollia. " Nähdään siis huomenna. Toivottavasti pääsen livahtamaan leiristä niin, että kukaan ei huomaa poissaoloani." Hän sanoi vielä.


Rosohammas, Varjoklaani

Ruskeankirjava kolli hymyili Pikkuviikselle ja nyökkäsi. "Niin, mikäkin tosiaan ajattelin pentuja. Olisi ihanaa saada omia pienokaisia, mutta ajat huomioon ottaen..." Hän sanoi. Oli mukavaa kuulla, että myös Pikkuviksi oli haaveillut perheestä. Naaraan vanhempi poika Aurinkokivi tuskin tulisi pitämään ajatulsesta, mutta toisaalta mitäpä se sille erakolle kuuluisi? Rosohammas hymyili Pikkuviikselle ja nuolaisi tämän poskea. "Vielä jonain päivänä meillä on ihania pentuja." Hän lupasi ja kysyi sitten: "Jatketaanko matkaa, täällä ei ole mitään."

Mustavalkoinen kolli tunsi huvittuneen virneen nousevan kasvoilleen. "Niin, Viikatekynsi on ääliö", hän sanoi nyökäten. Siinä Hehkutassu oli enemmän kuin oikeassa. Lumikkotassu tiesi myös naaraan olevan viisas, sillä hän osoitti sen useilla sanoillaan. Ei Hehkutassu ollut kuin osa Murhatähden kannattajista, jotka vain luulivat olevansa fiksuja ja ovelia.
Hehkutassulla ei tosiaan ollut perhettä. Lumikkotassulla oli Kärppätassu, joka oli hänen siskonsa. Näin ollen hänen oli vaikea ymmärtää Hehkutassun tunteita. "Etkö kaipaa ystäviä?" hän kysyi virnistäen. "Ymmärrän kyllä toisinaan ärsyttävät siskot, mutta ystävät ovat ihan kivoja", kolli jatkoi ajatellen siskoaan. Kärppätassu ja hän eivät tosin olleet viimeaikoina tekemisissä.

"Ehdimme ehkä vielä hakea pari yrttiäkin ja metsästää vähän... Kuka olisi uskonut että te kaksi höpötätte niin paljon!" naaras naukaisi, ja yritti kiinnittää huomiota pois kurnivasta vatsastaan. Hän ei ollut syönyt mitään sitten aamun, ja se oli jo nähtävissä Liljatassun keskittymiskyvyssä. Liekki koki asian vain huvittavana, ja pian kolli olikin jo lähtenyt Myrskyklaanin puolelle. Ruusutassun reaktiota hän ei tiennyt, mutta tuskin hänen siskonsa pahastuisi mistään. Liljatassun nenään tulvahti äkkiä tuttu haju; takiainen.
"Menen tuonne kaivamaan takiaisenjuurta!" hän huudahti siskolleen, ja alkoi seurata yrtin huumaavaa tuoksua.



Pikkuviiksi, Varjoklaani

"Niin, olisihan se oma pieni perhe ihana. Se, koska ne hyvät ajat taas saapuvat Varjoklaaniin on kyllä täysin eri asia", naaras naukaisi, kunnes hymähti Rosohampaan kehotukselle. Turha heidän oli tähän jäädä, jos he eivät saisi mitään saalista tästä kohtaa. Ja leiriin kun oli turha palata ilman saalista; Havutähdestä se oli vielä hyväksyttävää, joskin epätoivottua, muttei Murhatähdestä. Pikkuviiksi myönsikin yhä kaipaavansa vanhaa päällikköä.
"Minulla on kyllä yhä ikävä Havutähteä... Vaikka kuolemasta onkin jo aikaa."



Vaahteranlehti, Myrskyklaani

Kolli katseli hetken leiriä, kunnes kuuli Liljankukan huutavan jotain Hallatähdelle. Pennut. Ne oli kuulemma siepattu. Ärtymys valtasi Vaahteranlehden; mokoma erakko oli huiputtanut heitä, virittänyt heille ansan! Vain Tähtiklaani saattoi tietää, mitä pennuille tehtiin. Vaahteranlehti oli kuitenkin siitä varma, että jos pentuja ei pian löydettäisi, mahdollisuudet saada heidät elävinä takaisin pienenisi suunnattomasti.
"Meidän täytyy mennä perään! Kuka tietää, mitä he tekevät pennuille."

"Ystävät ovat yliarvostettuja, ja niitä on hyvä käyttää jonkun heikkouden löytämiseksi", naaras vastasi virnistäen. Naaras muisti paremmin kuin hyvin Lumikkotassun sisaren, joka ei yhden tapaamisen jälkeen ollut puhunut hänen kanssaan sanaakaan enään. Kärppätassu oli jotenkin muuttunut, mutta niin oli Lumikkotassukin.
Lumikkotassu oli erilainen hyvällä tavalla. Kolli tuntui olevan ensimmäinen kissa koko klaanista joka tuntui edes jotenkin hyväksyvän hänet sellaisena kuin hän oli.
"Ja olen ihan tyytyväinen ettei minulla ole sisaruksia. Hankkiudun ongelmiin muiden kissojen kanssa, enkä edes voisi kuvitella mihin ongelmiin joutuisin sisarusten takia"

Kollia ihmetytti Hehkutassun suhtautuminen ystäviin, muttei hän näyttänyt sitä. Oli parempi antaa Hehkutassun olla mitä oli. Eivät kaikki viihtyneet monien ystävien seurassa, vaan enemmän yksin. Lumikkotassu itse oli niin yksinkin kuin parin ystävän kanssa, joten ymmärsi myös Hehkutassun kannan. Ja kunnioitti sitä.
Lumikkotassu virnisti naurahtaen. "Totta. Ehkä näin on parempi", hän sanoi muistellen Kärppätassun ja hänen pentuaikojaan. Olivathan he olleet silloin erilaisia ja täynnä elämän iloa. Nykyään kumpikin oli muuttunut jokseenkin. Lumikkotassun muistaakseen he olivat joskus pentuna jääneet vaikeuksiin, niin kuin moni muukin sen ikäinen usein jäi. Sellaisia pennut olivat.
Oppilaan kasvoilta katosi huvittuneisuus ja tilalle tuli vakava perusilme. Lumikkotassu ei hymyillyt nykyään niin usein, kuin ennen. "Meidän pitäisi varmaan palata kohta takaisin leiriin.. Mitä sanot?" hän maukaisi ja vilkaisi kuopassa olevaa hiirtä, joka tosin oli vielä mullan alla.

Nyökkäsi hiukan alakuloisena Pikkuviikselle. "Kyllä ne vielä tulevat, usko pois." Hän sanoi ja hymyili hiukan kun Pikkuviiksi mainitsi Havutähden. "Totta, hän oli kymmenen kertaa parempi päälikkö kuin murhatähti." Kolli sanoi ja mitti miten ihmeessä Havutähti oli voinut valita varapäälikökseen jonkun niin vallanhaluisen ja verenhimoisen kissan?


Kiroushenki, Myrskyklaani

Musta kolli oli saapunut juuri metsältä hiiri suussaan, kun hän kuuli varapäälikön sanat. "Mitä?" Hän älähti ja katsoi leiriä, jossa istui nyt paljon järkyttyneen näköisiä kissoja. Tahtomieli oli lyyhistuneenä pentutarhan suulla ja näytti murtuneelta. "Kaikkiko?" Hän kysyi, eikä tiennyt mitä ajatella. Kuka voisi olla niin julma, että veisi emolta pennut? Kollin mieleen juolahti vain yksi kissa joka voisi tehdä niin, Murhatähti.

Naaras nosti päänsä ja nousi seisomaan, vain vetääkseen kyntensä esiin ja upottaakseen ne maahan. Tahtomieli käänsi katseensa Kiroushenkeä kohti ja näytti vihaiselta. Hän ei enää itkenyt, vaikka naaraan turkki oli märkä.
"Kaikkiko? Kaikkiko? Miten niin kaikkiko? No miltä näyttää? Minulta on juuri viety pennut ja te kyselette itsestäänselvyyksiä ettekä tee mitään! Huomenna heistä voi olla vain raadot jäljellä ja me vain mätänemme täällä!" naaras uusi, ja iski toisen etutassuistaan maahan. Hän ei enää vaikuttanut kovin surulliselta, vain raivohullulta.