Life Of The Forest

Kuullessaan jonkun puhuvan, kollin sinisten silmien katse kääntyi makaavaan kissaan, joka oli ilmeisesti juuri herännyt. Minkä Kalanpyrstö sai irti tuon sanoista, Safiiriruusu oli tuon parantajan nimi. Käytöksestä päätellen varsin piikikäs ruusu.
“Niin… Niin olenkin”, harmaa kolli vastasi tummalle naaraalle, kun tuo isoon ääneen huomautti häntä siitä faktasta että hän oli Varjoklaanista, kuin hän ei olisi tiennyt sitä itse. Tuuliklaanin soturi vaikutti edelleen olevan varsin heikko - hän suorastaan tärisi pelosta, mikä oli Kalanpyrstöstä outoa. Totta, hän oli varjoklaanilainen muttei kovinkaan uhkaava, ainakin muihin verrattuna.
Tuon kysellessä Veritassusta Kalanpyrstö alkoi miettiä. Parantaja vaikutti olevan liian kiireinen vastatakseen klaanitoverilleen, ja Kalanpyrstö tiesi mitä oli tapahtunut. Hänen tuli tietää mitä oppilaalle oli käynyt, riippumatta siitä uskoisiko naaras häntä.
“Veritassu on kuollut. Yksi puraisu niskaan oli tarpeeksi”, Kalanpyrstö naukaisi ja vaikeni heti perään. Tilanne oli jo valmiiksi outo ja ahdistava ja hän tuskin teki siitä yhtään parempaa - mutta mikä oli sanottu oli jo sanottu, eikä sille voinut mitään. Vaikkei häntä vielä oltukaan kuopattu, Veritassu oli kuollut - mitkään puheet eivät muuttaisi sitä.

Kun tuuliklaanilainen alkoi kysellä tappelusta, Kalanpyrstö ei oikein tiennyt mitä vastata. Mitään tappelua ei ollut tapahtunut, vain Safiiriruusun epämääräinen reaktio - eikä Kalanpyrstö halunnut enää työntää mitään kuraa parantajan niskaan. Ties miten tuo saattoi reagoida.
“Ei, vain pieni takaisku”, harmahtava kolli vastasi ja päätti jättää asian sikseen. Ja juuri hyvään aikaan, sillä parantaja olikin jo tulossa hämähäkinseitin ja kultapiiskun kanssa.
“Kappas, oletkin jo hereillä. Olet vapaa lähtemään, Syysyö”, parantaja naukasi ja kääntyi taas Kalanpyrstön puoleen. Tuo asetteli seitin kollin silmän päällä olevan haavan päälle sulkeeksi ja nopeasti pureskeli kultapiiskun hauteeksi haavan päälle.
“Yritä välttää pään liikuttamista. Jos sallitte, lähden tästä täydentämään varastojani”, harmaa naaras naukaisi suhteellisen kylmästä ja lähti omasta pesästään ja pian myös leiristä.

Aavetassu tutki huolelllisesti ensin koko nokkospusikon ja alkoi vasta sitten nyhtämään parhaimmiksi kokemansa oksat. Jälkikäteen hän voisi irrottaa niistä siemenet yhdessä Yötoiveen ja Lasikukan kanssa - hän oli jo niin lyhyessä ajassa tullut niin kiintyneeksi kahteen naaraaseen, että yhtä hyvin hänellä olisi voinut olla kolme emoa ja isä tässä vaiheessa. Ainoa aukko nuoren kollin sydämessä oli Käärmepennun ja Sulkapennun jälkeenjättämä - mutta Aavetassu ymmärsi kyllä miksi he olivat lähteneet. Varjoklaanin nykyinen tilanne ei todellakaan sopinut kaikille, ja ilman Yötoivetta ja Lasikukkaa Aavetassu olisi itsekin varmasti joko palannut Myrskyklaaniin tai seurannut veljeään Jokiklaaniin. Mutta taistoa tuli myös käydä Varjoklaanin sisällä eikä vain sitä vastaan - Varjoklaanin viattomien ei tullut kärsiä siksi että päällikkö oli mielipuolinen.

Aavetassu nosti katseensa nyhtämistään oksista Hehkutassuun, joka oli myös saanut muutaman varsin hyvältä näyttävän oksan irti. Yksi yrtti oli siis nyt poissa listalta - enää tarvittaisiin kehäkukkaa, pajunlehtiä ja hämähäkinseittiä. Hämähäkinseittiä Aavetassu oli nähnyt suhteellisen lähellä leiriä, joten sitä hän varmasti pystyisi hakemaan myös ilman Hehkutassun apua. Kehäkukkaa ja lehtiähän saattoi joutua etsimäänkin, sillä vaalea kolli ei kuitenkaan tuntenut Varjoklaanin reviriiä niin hyvin. Onneksi hän oli oppinut sen miltä molemmat näyttivät ja tuoksuvat, sillä muuten hän olisi ollut pahasti hukassa - kenelläkään tuskin olisi ollut kärivällisyyttä sellaiseen umpisokeaan jahtiin.
“Uskon että tässä on tarpeeksi nokkosia. Seuraavaksi meidän tulisi löytää kehäkukkaa ja pajunlrhtiä, ja voimme palata. Hämähäkinseitin aion hakea itse myöhemmin”, kolli naukaisi ja nappasi nokkosen oksat mukaansa. Vahvan nokkosentuoksun alta Aavetassu saattoi erottaa hennon kehäkukan tuoksun ilmassa.
“Tännepäin.”

Suoraansanoen, Hehkutassua ei kiinnostanut enää pätkän vertaa auttaa Aavetassua. Alkusilmäyksellä mustavalkoinen parantajaoppilas oli vaikuttanut siedettävältä. Hän oli ulkopuolinen — Myrskyklaanilainen. Hän ei kuulunut Varjoklaaniin, samalla tavalla kuin ei Hehkutassukaan. Ei ainakaan verensä perusteella.
Aavetassun, silloisen Aavepennun, päättäessä jäädä Varjoklaaniin, Hehkutassu seurasi kiinnostuneena vierestä. Naaras olisi tahtonut nähdä — niin julmalta kuin se kuulostikin — kuinka hankalaa toisella olisi sopeutua klaaniin. Hän voisi viimein samaistua toiseen kissaan uudenlaisella tasolla. Ehkä jopa auttaa kollia sopeutumaan paikkaan, minne Hehkutassu itsekään ei ollut saanut luotua haluamaansa yhteyttä. He olisivat voineet jopa auttaa toisiaan ymmärtämään Varjoklaania, ja luomaan siitä haluamansa kodin.
Mutta sen sijaan, Yötoive ja Lasikukka ottivat Aavepennun siipiensä alle. He ottivat tuiki tuntemattoman pennun siipiensä alle, ja pitivät hänet siellä turvassa muiden tuomitsevilta katseilta. Naaras ei halunnut myöntää sitä itselleen, mutta polttava kateus oli korventanut hänet samalla hetkellä, kun hän oli ymmärtänyt ettei Aavetassun sopeutuminen olisi samanlainen taistelu kuin hänen itsensä. Aavetassu oli hyväksytty ilman lisäkysymyksiä. Hän oli saanut rakennettua perheen samalla hetkellä, kun oli astunut tassullaan Varjoklaaniin. Häneen luotettiin niin paljon, että hänestä tehtiin Yötoiveen oppilas. Ehkä koko klaani ei luottanut, mutta Yötoive luotti. Ja Lasikukka. Hehkutassu olisi antanut vaikka häntänsä saadakseen sen, mitä kollilla oli. Mitä Hehkutassu oli tehnyt väärin; sitä naaras ei ymmärtänyt.
Olen klaanin hierarkiassa sinua ylempänä. Kohtaus vain hetkeä aiemmin palasi naaraan mieleen. Et olisi ilman Yötoivetta, Hehkutassu ajatteli katkerana. Aavetassulle oli asetettu kaikki hopealautaselle. Kolli ei ollut itse saavuttanut yhtään mitään. Ajatus toi sekä lisää katkeruutta, että mielihyvää Hehkutassulle. Aavetassu ei ansainnut mitään, mitä hän sai, mutta silti hän sai. Hehkutassun elämä oli ollut alusta asti epäreilua, mutta tavallisesti naaras oli hyväksynyt asian, ja jatkanut eteenpäin pienen vihanpuuskan saattelemana. Aavetassun tapaus iski häneen, koska hän oli ollut Aavetassu. Miksi siis Aavetassu ei enää ollut hän?
Kun parantajaoppilas oli taas komentamassa Hehkutassua seuraavaan suuntaan, naaras laski yrttipinon suustaan hetkeksi. ”Itseasiassa,” Hehkutassu ilmoitti ilmeettömästi, ”lupasin Surmaruusulle, että täytän tuoresaalispinoa joutessani. Unohdin aivan kokonaan. Vien nämä mestarillesi matkalla.” Naaras piilotti tekopyhyyden äänestään, nappasi yrtit mukaansa ja loikki ketterästi leiriä kohti ennen kuin Aavetassu ehti väittää vastaan. ”Toivottavasti se hiirenaivo eksyy paluumatkalla,” naaras mutisi suu yrttejä täynnä.

Kärpänvarjo lähti Usvatanssin perään ja kiilasi hänen eteen pakottaen naaraan pysähtymään. Usvatanssi katsoi klaanitoveriaan niin ikävästi kuin kykeni, aivan kun voisi tuijottaa toisen pois tieltään. Kuitenkin Kärpänvarjon sanojen myötä, Usvatanssin viheliäinen katse lientyi hämmennykseksi. Usvatanssi vaihtoi painoa jalalta toiselle, tietämättä heti, miten reagoida. Usvatanssi ei ollut tajunnut, miten terävä Kärpänvarjo osasi olla kieleltään. Naaras oli ollut suhteellisen säyseä koko metsästysreissun ajan, vaikka Usvatanssi oli jopa tarkoituksella koetellut hänen hermojaan. Nyt Kärpänvarjon olemus oli muuttunut. Soturittareen oli ilmestynyt jotain tulista ja terävää. Kärpänvarjo ei kuitenkaan ollut loukkaava. Hänen viimeiset sanansa saivat jopa Usvatanssin omatunnon kolkuttamaan. Yhtäkkiä hän ei kyennyt tuntemaan oloaan enää niin vihaiseksi. Kärpänvarjon mielestä oli ollut mukavaa lähteä hänen kanssaan metsälle.. Mukavaa! Usvatanssin kanssa! Ja Usvatanssin täytyi myöntää, että hänelläkin oli ollut mukavaa Kärpänvarjon kanssa.. Mustavalkoisen naaraan katse kiinnittyi Kärpänvarjon kasvoille levittäytyvään ujoon hymyyn. Usvatanssin sydän lepatti. Kärpänvarjon sirot kasvot näyttivät niin suloisilta kun niitä somisti kaino hymy. Ja kaiken lisäksi tuo ihana hymy oli tarkoitettu Usvatanssille. Kärpänvarjo naukaisi, että Usvatanssi voisi mennä jo leiriin, sillä hän voisi noutaa heidän saaliinsa. Sitten ruskea naaras käveli hänen ohitseen. Jokin tuntui luhistuvan Usvatanssin sisällä. Aikoiko hän oikeasti pitää kiinni omasta ylpeydestä niin paljon kiinni, että antaisi Kärpänvarjon kävellä pois hänen elämästään yhtä nopeasti kun oli siihen astunutkin? Milloin Usvatanssi oli aidosti kokenut olevansa onnellinen ennen kuin oli hetken aikaa saanut olla Kärpänvarjon kanssa? Yhtäkkiä Usvatanssin jalat lähtivät liikkeelle, mutteivat leirin suuntaan.
''Odota!'' Usvatanssin huudahti. Usvatanssin harmaaseen, tylsään, muiden loitolla pitämiseen keskittynyt elämä oli ilmestynyt särö kun tämä kaunis olento oli kävellyt hänen luokseen. Yhtäkkiä Usvatanssi ei halunnut mitään muuta enemmän kun että tuo särö leviäisi ja murskaisi hänen vanhan tavan olla olemassa. Hän ei jaksanut enää olla yksin, eikä hän voinut päästää tätä valopilkkua, joka oli tuonut yhtäkkistä iloa kaikkeen harmauteen, päästä kävelemään noin helposti pois - vielä Usvatanssin itse työntämänä.
Usvatanssi saavutti Kärpänvarjon ja hidasti jolkottamaan naaraan rinnalle.
''Kärpänvarjo, minä..'' Usvatanssi oli pyytämässä anteeksi, mutta näköjään vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon. Sanat eivät suostuneet pyörähtämään Usvatanssin kieleltä ilmaan. No, anteeksipyyntö näköjään jäisi odottamaan, mutta hänen täytyisi sanoa jotain. Jotain, millä Kärpänvarjo haluaisi nähdä Usvatanssia ehkä uudelleenkin.
''Minäkin olen iloinen, että kysyit minua metsästyspartioon. Ja toivon, että ehkä-..'' Usvatanssin sanat takeltelivat. Hän ei ollut hyvä tekemään ystäviä. ''-.. ehkä haluaisit lähteä minun kanssa joskus toistekin.''
Usvatanssin vihreät silmät olivat nauliintuneet Kärpänvarjon kasvoihin. Hän toivoi, että voisi nähdä häivähdyksen onnea, anteeksiantoa, ehkä jopa helpotusta, että Usvatanssi seurasi häntä? Mitä tahansa, joka osoittaisi, että Kärpänvarjo haluaisi nähdä häntä uudestaan. Usvatanssista tuntui, että hän oli unessa, sillä tajusi yhtäkkiä, että hän piti Kärpänvarjon luonteesta todella paljon. Se jotenkin tuntui vain yksinkertaisesti sopivan hänen omaansa. Naaras osasi olla rauhallinen ja kärsivällinen, mutta tarpeen tullen tuli syttyi Kärpänvarjon sisälle. Naaraassa oli jotain uskomattoman vetävää.
''Muut leirissä eivät välttämättä pidä siitä, jos vietät aikaa kanssani, mutta minusta.. mutta olisin.. olisin todella iloinen, jos tutustuisimme paremmin'', Usvatanssi naukaisi ja halusi irvistää sille miten säälittävältä kuulosti. Hän ei todellakaan ollut kovin sujuva tässä. Tuntui aina turvallisemmalta olla ilkeä ja sarkastinen kuin oikeasti lähestyä jotain aidosti. Usvatanssi pelkäsi, että muut työntäisivät hänet pois, joten hän vältti ongelman olematta kenenkään lähellä ikinä. Nyt naaraasta kuitenkin tuntui, että ehkä joku ei kääntäisi selkäänsä. Hän uskalsi toivoa siihen sen verran, että luotti ettei Kärpänvarjo työntäisi häntä pois. Se hymy aikaisemmin... kai se jotain merkitsi?

Soturitar oli varma, että kuulisi Usvatanssin askelten katoavan leirin suuntaan. Useimmiten järkipuhe ei tehonnut Kärpänvarjon haluamalla tavalla. Esimerkiksi Lumikonkynsi tapasi reagoida hyvinkin huonosti siihen, silloin kun he vielä puhuivat keskenään asioista. Sen jälkeen kun soturitar oli yrittänyt puhua veljelleen Hehkutassusta, tuo oli sulkeutunut kuoreensa.
Sen takia Kärpänvarjo käänsi päätään hämmentyneenä, kun Usvatanssi katoamisen sijaan läheni häntä. Lopulta Usvatanssi oli loikkinut hänet kiinni, ja naaras seisoi taas Kärpänvarjo rinnalla. Hänessä oli jotakin suloista. Se, kuinka Usvatanssi yritti käyttäytyä ystävällisesti, oli Kärpänvarjosta hyvinkin huvittavaa. Soturitar arvosti toisen elettä kovin, muttei voinut olla hymyilemättä pilke silmäkulmassaan samalla, kun Usvatanssi takelteli sanoja suustaan.
Kärpänvarjo hymähti pienesti Usvatanssin myöntäessä, että hänelläkin oli ollut metsällä mukavaa. Aitous kuulosti hyvältä soturittaren äänessä. Kärpänvarjo tuskin tunnisti koko kissaa enää. Monet Murhatähden seuraajista olivat pelottavia, mutta Usvatanssi oli ollut listalla melko ylhäällä. Soturitar ei ymmärtänyt miksi, mutta erityisesti tietyt naaraat kammottivat häntä. Ehkä hän oli tottunut puolueellisiin kolleihin jo oppilasaikoinaan. Käärmehäntä kun oli aina ollut sellainen auringonpaiste. Hänkin oli avautunut enemmän koulutuskertojen mukana. Nykyään heidän suhteensa oli hyvä. Käärmehäntä oli Kärpänvarjolle kuin vanha ystävä. Hekään eivät olleet puhuneet hetkeen, mutta naaras tiesi, että voisi luottaa kolliin.
Ennen Kärpänvarjo olisi mennyt ties kuinka pitkälle vain vältelläkseen Surmaruusua ja Usvatanssia. Ja tässä he nyt olivat. Jokin oli vetänyt Kärpänvarjon naaraan luokse tyhjällä leiriaukiolla. Ja soturitar oli iloinen siitä. Naaras nautti siitä, kun pystyi vetämään kissoista eri puolen esiin.

Kärpänvarjo näpäytti hännällään Usvatanssin kylkeä leikkisästi, ja katsoi hymyillen tuon syvänvihreisiin silmiin. ”Puhut ihan kuin olisin suosittu muiden Varjoklaanilaisen keskuudessa,” naaras naukaisi hymyillen pienesti. Puolueettomana olo oli aiheuttanut paljon epäluottamusta muilta kissoilta. Kukaan ei uskaltanut avautua hänelle mistään. Ei edes Lumikonkynsi. Ihan kuin Kärpänvarjon ensimmäinen reaktio olisi kipittää toiselle puolella ja liverrellä kaikki salaisuudet sinne.
”Tulen mielelläni uudestaankin metsälle kanssasi.” Naaras naukaisi hymyillen Usvatanssin epävarmaan kysymykseen. Kärpänvarjo hämmentyi hetkeksi, toisen soturittaren sanoessa, että hän haluaisi tutustua paremmin. Sanavalinta kuulosti oudolta Kärpänvarjon korviin, mutta naaras oletti sen johtuvan siitä, ettei Usvatanssi alunperinkään ollut kovin hyvä ystävällisyydessä. Niinpä soturitar tyytyi nyökkäämään hymyillen.

”Eiköhän haeta se riista, ennen kuin joku muu ehtii ensin,” naaras naukaisi, ja suuntasi katseensa jälleen soisen aukion suuntaan. Se ei onneksi ollut kaukana. Lyhyen kävelymatkan päätteeksi he olivat samaisen pensaan juuressa, minne aiemmin napattu tuoresaalis oli piilotettu. Kärpänvarjo onnistui tassullaan kalastamaan molemmat pensaan suojista, ja otti itse nappaamansa linnun kannettavakseen. Tämän jälkeen soturitar otti suunnan takaisin leiriä.

Kärpänvarjon silmäkulmiin ilmestyi pilke ja hän hymyili. Usvatanssia nolotti, miten kömpelö hän oli puhumaan. Miten yhtäkkiä siitäkin oli tullut niin vaikeaa? Normaalisti sanat kierähtivät ketterästi Usvatanssin kieleltä. Toisaalta yleensä sanat olivatkin ivallisia ja muiden loukkaamiseen tarkoitettuja eikä suinkaan ystävyyteen pyrkiviä. Kärpänvarjo ei kuitenkaan nauranut Usvatanssille hänen kömpelyydestään huolimatta, vaan näpäytti hännänpäällään leikkisästi Usvatanssin kylkeä. Hempeä kosketus sai Usvatanssin hermot rauhoittumaan. Kärpänvarjo ei ollut vihainen. Toisen kasvoilla oli itseasiassa hymy. Usvatanssi hymähti Kärpänvarjon vastaukselle.
''Varmaan kuitenkin suositumpi kuin minä'', mustavalkoinen soturitar totesi, hymyillen itsekin. Kärpänvarjo naukui, että tulisi mieluusti Usvatanssin kanssa uudelleen metsälle. Usvatanssista tuntui typerältä miten onnelliseksi se teki hänet. Hän halusi vinkaista onnesta kuin innokas oppilas, mutta hillitsi itsensä. Hän oli nolannut itseään jo tarpeeksi muutenkin. Kärpäänvarjo totesi, että heidän olisi parasta hakea saalis ja Usvatanssi nyökkäsi hyväksyvästi.


Kätkölle ei ollut pitkä matka. Kärpänvarjo kuopi saaliit pensaan suojista ja nappasi tappamansa linnun leukoihinsa. Usvatanssi noukki metsästäneensä jyrsijän ja seurasi reipasta vauhtia Kärpänvarjoa kohti leiriä. Matka taittui joutuisasti ja heidän palatessa leiriin (?) aika tuntui yhäkin seisahtaneelta paikalleen. Ilman puolta kissoista, eläväinen leiri oli muuttunut paljon rauhallisemmaksi eikä mitään vaikuttanut tapahtuneen heidän ollessa poissa. Usvatanssi ei vielä tiennyt pitikö siitä vai ei. Kuitenkin vaikka aika tuntui pysähtyneen leirissä, Usvatanssi tunsi, että leirin ulkopuolella, heidän välillään, oli paljonkin. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saaneen uutta energiaa. Oliko hän todella tehnyt... ystävän? Toivottavasti. Olisi vielä nolompaa jos Kärpänvarjo pitikin heitä vaan hyväntuulen tuttuina. Huolistaan huolimatta Usvatanssi huomasi yhtäkkiä odottavansa jo seuraavaa päivää innolla, kuin oppilas, joka ei malta odottaa harjoituksiaan. Huominen vaikutti olevan yhtäkkiä täynnä mahdollisuuksia tylsän tavanomaisen rutiinin sijasta. Tuntui typerältä että vain jonkun seura piristi häntä niin kovasti ja Usvatanssi sätti mielessään itseään siitä. Kuitenkin myöntämättä sitä itselleen, naaras oli ollut kovin yksinäinen jo pitkään. Ei ihme, että toisen seura oli niin miellyttävää.

Tuulenvire oli ymmärrettävästi tuohtunut siitä, että Hopeavarjo oli rikkonut soturilakia. Hopeavarjoakin ärsytti. Hän tiesi, että oli idioottimaista juoksennella vieraiden klaanien reviireillä, mutta soturilaki ei ollut todellakaan ensimmäinen asia Hopeavarjon mielessä kun hän oli ylittänyt rajaviivan. Kolli oli elänyt ja hengittänyt vain Hämypilvelle. Kaikki muu oli menettänyt merkityksensä. Hämypilvelle tosin rajan ylitys oli varmaan yksi pienimpiä syntejä mitä hän oli elämässään tehnyt tässä vaiheessa.
''Hämypilvi on tunkeillut Myrskyklaanin reviirillä ilman pätevää syytä varmaan neljä vuodenajan ajan! Rakkauden takia! Ei hän ole toistaiseksi aiheuttanut sotaa Myrskyklaania vastaan'', Hopeavarjo murahti, mutta katu heti sanojaan. Tuulenvireen vika ei ollut koko surkea tilanne. Naaras oli myös siinä oikeassa, että Hopeavarjon pitäisi ottaa vastuuta teoistaan - se että joku toinen oli tehnyt väärin ei antanut Hopeavarjolle syytä tehdä samoin.
''Anteeksi, ei tämä tilanne ole mitenkään sinun vikasi. Olet myös oikeassa, että minun pitää ottaa vastuuta teoistani - en voi syyttää Hämypilveä omista päätöksistäni...'' Hopeavarjo huokaisi. ''Minua kaduttaa.. kaduttaa että rikoin soturilakia hänen takiaan ja että näytin hänelle jotain minulle todella tärkeää ja arvokasta, jota en ole koskaan halunnut näyttää kenellekään muulle. Minua kaduttaa, että uskalsin olla hänen kanssaan haavoittuvainen, koska kaiken sen jälkeen kun olin avannut hänelle sisimmän sieluni, hän nakkasi minut syrjään kuin simpukan kuoren, joka lähemmin katsottuna ei ollut niin kaunis kun hän olisi halunnut. Minua hävettää, että olin niin sinisilmäinen, että annoin jonkun tuntemattoman päästä niin lähelle minua, että hän voisi rikkoa minut näin pahasti.''
Hopeavarjon mieli tuntui hieman selkiytyneen. Hän oli sanonut Tuulenvireelle juuri sen mikä häneen kaikkein karvaimmin koski. Hopeavarjo nosti väsyneen katseensa Tuulenvireeseen osaamatta sanoa enää yhtään mitään. Hopeavarjo oli huojentunut, että Tuulenvire oli luvannut olla kertomatta Mustatähdelle, sillä Hopeavarjo pelkäsi, että jos kuulisi haukut vielä päälliköltäkin, hän purskahtaisi itkuun kuin pikku pentu. Se vasta olisikin näky. Tuulenvire vakuutti, että kaikki kääntyisi parhain päin. Hopeavarjo katsoi kiinteästi varapäällikköön. Tuskin naaras uskoi itsekään sanojaan, mutta jotain kummaa lohtua niistä kuitenkin sai.
''Ehkä ne kääntyykin'', Hopeavarjo sanoi surun ja heiveröisen toivon sekaiseen ääneen. ''Tuulenvire en tiedä miten voisin kiittää sinua.''
Hopeavarjo hymyili heikosti ja jatkoi:
''Mutta jonain päivänä kun sinä tarvitset jotakuta, voin luvata olevani silloin paikalla.''
Hopeavarjo nousi käpälilleen Tuulenvireen viereltä ja hipaisi kiitollisena hännänpäällään naaraan kylkeä.
''Nyt minun täytyy kuitenkin mennä nukkumaan, koska en ole ehkä eläessäni kaivannut unta yhtä paljon'', Hopeavarjo naukaisi ja käveli painavin tassuin oman makuusammaleensa luokse. Vaikka päivä oli ollut pahin mitä hän oli ehkä ikinä kokenut, hän raskas mielensä oli jotenkin hieman keventynyt. Ehkä kaikki kääntyisi parhain päin. Onko ollut mitään mistä Hopeavarjo ei olisi elämässään selvinnyt? Sentään hän ei ollut yksin. Vaikka suru tuntui loputtamalta, jotenkin se tuntui samaan aikaa puolittuneen.

Kiroushenki näki, että hänen sanansa satuttivat Hämypilveä. Oli omituista, miten helppoa hänen oli ollut lausua sanat, jotka tekivät kaikesta lopun. Katsoessaan Hämypilven kamppailevan sisäistä tunnekuohua vastaan, hän tunsi pienen piston sydämessään. Vaikkei enää rakastanutkaan naarasta samalla tavalla kuin ennen, hän ei halunnut tämän kärsivän.
Kiroushengen helpotukseksi Hämypilvi sai kuitenkin kasattua itsensä varsin nopeasti. Jotenkin hänestä tuntui, että myös tämä oli jossain sisimmissään ymmärtänyt heidän tarinansa olevan lopussa. Kiroushenki käänsi katseensa hiukan kiusaantuneena sivummalle, kun Hämypilvi pyyhkäisi tassullaan kyyneleen pois silmäkulmasta. Muiden julkisesti osoittamat tuntemukset olivat aina saaneet Kiroushengen olon epämukavaksi. Hän ei koskaan tiennyt miten niihin pitäisi reagoida, mutta tuntiessaan naaraan odottavan ja jollain tavalla myös vaativan katseen, hän kääntyi kohtaamaan tämän uudestaan. Naaraan kasvoilla kareili surumielinen hymy.
”Minäkin olen pahoillani, etten pysty olemaan pennuillemme isä jota he tarvitsisivat”, hän naukaisi vastaukseksi.
Kiroushengen turkki värähti hiukan, ja katse synkistyi, kun Hämypilvi mainitsi pentujen kunnianhimon. Kunnianhimo voisi olla hyvä asia, mutta piirre saattaisi myös osoittautua turmiolliseksi. Hän toivoi, että mestarit osasivat ohjata hänen pentujensa kunnianhimon oikeaan suuntaan.
”Toivon, että he ovat perineet myös osan sinun lempeydestäsi.” Kiroushengestä tuntui kuin hänen kurkkuunsa olisi juuttunut takiainen. Hän ei osannut selittää miksi, mutta jotenkin hänestä tuntui että Tähtiklaani tulisi vielä rankaisemaan häntä pennuista jotka hän oli siittänyt Jokiklaaniin.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, hän vilkaisi lapansa yli kohti Myrskyklaanin reviiriä.
”Minun olisi parasta mennä, ennen kuin poissaoloani aletaan ihmettelemään”, hän naukaisi hiljaa ja vilkaisi Hämypilveä. ”Saanko saattueen rajalle?” Jokiklaani varmasti halusi varmistaa, että hän poistuisi Myrskyklaanin maille eikä enää palaisi häiritsemään Hämypilven elämää.

Naaras katseli Kiroushengen puhuessa kollin läpi, ja yritti parhaansa mukaan pitää itsensä kasassa. Soturitar arveli Kiroushengen jo huomanneen kuinka hankalaa tämä oli hänelle, mutta Hämypilvi ei tahtonut tehdä tilanteesta yhtään sen vaikeampaa kuin se jo oli. Niinpä naaras nyökkäili poissaolevana kollille, kun tuo puhui heidän jälkikasvustaan.
Kiroushengen pyytäessä saattopartiota leirin rajalle, Hämypilvi nyökkäsi nopeasti. ”Mennään takaisin leiriin, joku lähtee.” Naaraan ääni oli hiljainen. Hän itse ei tahtonut lähteä. Hän tahtoi etsiä Hopeavarjon, ja painaa päänsä tuon pehmeään turkkiin. Hämypilvi tahtoi takaisin sen, mitä heillä oli ollut vain auringonnousu sitten. Soturitar vihasi, kuinka itsekäs hänestä oli tullut. Surra nyt menetettyä rakkautta itkemällä jollekin, joka rakasti häntä. Säälittävää. Ja silti, naaras ei tahtonut mitään enempää. Hämypilvi todella tahtoi unohtaa Kiroushengen, tai ainakin pystyä hyväksymään, että asiat kääntyivät näin. Vaikka he olivat rakastaneet toisiaan, he rakastivat omia klaanejaan enemmän. Ja Hämypilvi tiesi, että pystyisi vastaamaan Hopeavarjon tunteisiin, jos kolli vain pystyi antamaan hänelle hieman aikaa. Soturitar tahtoi niin palavasti pystyä vastaamaan hänen tunteisiinsa.
Leiriin ei onneksi ollut pitkä matka, ja Hämypilvi viittoi hännällään Kiroushenkeä odottamaan kunnes hän saisi jonkun saattamaan hänet rajalle. Soturittaren yllätykseksi, Väretassu loikki leirin laitamilta hänen luokseen.
”Minä saatan hänet, emo.” Hämypilvi nielaisi epävarmana, mutta lopulta päätyi nyökkäämään. Eihän päätös hänen ollut, mutta Mustatähteä tuskin haittaisi. Väretassu oli joutunut kasvamaan ilman isäänsä, joten ehkä Myrskyklaanin soturi saisi taottua hieman järkeä Väretassun päähän. Lisäksi, soturitar luotti Kiroushenkeen - Väretassu olisi turvassa hänen kanssaan.
”Nopeasti sitten. Ja olethan varovainen.” Hämypilvi hipaisi hännällään Väretassun kylkeä, mutta hänen pentunsa oli jo puolimatkassa Kiroushengen tykö. Huokaisten, naaras loi viimeisen katseen yönmustaan kolliin, ennen kuin asettui takaisin Himmetassun ruumiin viereen, jossa hän viettäisi yön.

Väretassu sipsutteli Kiroushengen luo, ja viittoi soturia seuraamaan. ”Minä saatan sinut rajalle,” naaras kertoi pikaisesti. Tuntui hyvältä olla vastuussa jostakin, vaikka tehtävä olikin yksinkertainen. Samalla Väretassu kuitenkin tiesi, ettei häntä olisi ikinä päästetty lähtemään, ellei kyseessä olisi ollut Kiroushenki. Mutta Väretassu tuskin olisi lähtenyt saattamaan ketään muuta. Naaraan aiempi keskustelu Särötassun kanssa pyöri hänen mielessään, ja heti leirin kuuloetäisyyden ulkopuolelle saavuttua, oppilas kääntyi isäänsä päin.
”En kuulu Jokiklaaniin.” Naaras töksäytti. ”En koskaan kuulunut sinne. Kissat siellä eivät pidä meistä - minusta ja Särötassusta.” Väretassu tiesi, että se oli osittain valetta, mutta jokaisessa valheessa oli hippunen totuutta. ”Särötassu sai hyvän mestarin - Tuulenvireen. Hän tahtoo jäädä sinne. Ja minä ymmärrän, koska hänellä on se tuki, mitä hän tarvitseekin juuri siellä. Minun mestarini vihaa minua. Hän tahtoo, että epäonnistun, ja nauttii tekemistäni virheistä. En jaksa enää.” Naaras murisi pelkälle ajatukselle Ruosteturkista.
”Tahdon tulla kanssasi Myrskyklaaniin, ja aloittaa alusta. Lupaan olla ahkera, ja hyödyllinen. Minussa ei virtaa tarpeeksi Jokiklaanin verta, joten ehkä - ehkä voisin kuulua Myrskyklaaniin.” Väretassu naukaisi toiveikkaana, ja vilkaisi Kiroushenkeä.

Hämypilven käskystä Kiroushenki jäi levottomana odottamaan leirin laitamille. Hän katseli vierasta leiriä, ja tunsi turkissaan pistelyä, kun huomasi Väretassun tarjoutuvan saattamaan hänet rajalle. Huolimatta aikaisemmista sanoistaan Hämypilvelle, Kiroushenki ei ollut varma olisiko halunnut tytärtään saattueekseen. Mitä kauempana hän pysyisi Väretassusta, sitä parempi se olisi sekä nuorelle oppilaalle että hänelle itselleen. Vaikka päätös saattajasta olisi todellisuudessa kuulunut klaanin päällikölle, Kiroushenki tiesi, ettei ollut hänen paikkansa valittaa Hämypilven päätöksestä. Niinpä hän vain nyökkäsi Väretassulle ja antoi tämän johdattaa itsensä ulos leiristä.
Matka kului hiljaisuudessa Kiroushengen ravatessa tyttärensä vierellä kohti Myrskyklaanin rajaa. Myrskyklaanin varapäällikkö oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että häneltä kesti hetken tajuta että Väretassu oli yht’äkkiä hidastanut vauhtiaan. Hämmentyneenä Kiroushenki sovitti oman vauhtinsa jokiklaanilaisen tahtiin, ja hetken kaksikko kulki hiljaisuudessa, kunnes Väretassu töksäytti ettei kuulunut Jokiklaaniin.
Tietysti sinä kuulut, Kiroushengen teki mieli sanoa, muttei ehtinyt avata suutaan ennen kuin harmaa naaras jatkoi. Hän vilkaisi Väretassua, ja tunsi hyytävän väreen kulkevan lävitseen. Mitä hän voisi vastata Väretassulle?
Naaraan suonissa saattoi virrata Myrskyklaanin verta, hänen vertaan, mutta se ei tarkoittanut että hän voisi noin vain viedä oppilaan mukanaan klaaniinsa.
”Väretassu… Se ei ole niin yksinkertaista…” hän naukui ja yritti epätoivoisesti löytää oikeat sanat. Hän ei tuntenut Väretassua, mutta oppilaan puheista päätellen tällä oli vaikeaa Jokiklaanissa. Siitä huolimatta hän ei voisi ottaa tätä mukaansa.
”Mitä klaanisi siihen sanoisi, jos Myrskyklaani veisi siltä yhden lupaavan oppilaan?” hän kysyi. ”Pahimmassa tapauksessa se voisi johtaa klaanien väliseen sotaan, ja Varjoklaanin uhan ollessa näin suuri Myrskyklaanilla ei ole varaa herättää myös toisen rajanaapurin vihaa.” Lisäksi mitä hän sanoisi klaanilleen, jos Väretassu tulisi hänen mukaansa?
Hänen olisi myönnettävä suhteensa Hämypilveen, ja vaikka hän olikin jättänyt tunteensa jokiklaanilaista naarasta kohtaan taakseen, hän ei halunnut kuvitella mitä muu klaani hänestä ajattelisi jos se saisi tietää. Mitä hänen isänsä ajattelisi. Hallatähden kuoleman jälkeen Vaahteratähti oli nimittänyt hänet Myrskyklaanin varapäälliköksi. Varapäälliköillä ei voinut olla suhteita muihin klaaneihin, heidän oli ajateltava ennen kaikkea klaaninsa parasta.
Äkkiä pelko siitä, että tieto hänen jokiklaanilaisista pennuistaan leviäisi Myrskyklaanin keskuudessa, kouraisi hänen vatsaansa. Hän oli katkaissut suhteensa Hämypilveen jättääkseen kaikki nuoruuden typerät virheensä taakseen, ja nyt yksi niistä yritti seurata hänen mukanaan Myrskyklaaniin.
Kiroushenki tiesi, ettei Väretassu ollut syyllinen hänen tekemiinsä virheisiin, muttei silti voinut estää itseään olemasta itsekäs. Hän ei voisi antaa Väretassun horjuttaa muun klaanin uskoa hänen uskollisuudestaan. Hän vilkaisi Väretassua, ja kovetti sydämensä torjuakseen nuoren naaraan ehdotuksen.
Kiroushenki saattoi jo nähdä Myrsky- ja Jokiklaanin reviirejä erottavan joen edessään, ja vilkaisi tytärtään. ”En voi ottaa sinua mukaani, sinä et kuulu Myrskyklaaniin. Jokiklaani on kotisi, sinulla on siellä perhe ja ystäviä, Myrskyklaanissa sinulla ei olisi mitään”, hän naukaisi kylmemmin kuin oli tarkoittanut, ja toivoi että Väretassu ei väittäisi vastaan tai yrittäisi muuttaa hänen mieltään.