Life Of The Forest

Hopeavarjo tunsi kuinka Tuulenvire siirtyi lähemmäksi ja pian kahden kissan turkin hipoivat. Tuulenvireen läsnäolo tuntui kumman lohduttavalta, ihan kun kolli olisi juuri juossut emonsa helmaan turvaan. Aika naurettava ajatus ottaen huomioon, että Hopeavarjo oli kokenut soturi ja Tuulenvire ei voisi edes olla emo, koska oli varapäällikkö. Silti naaraan läsnäolo oli äidillisen lämmittävä tai ehkä pikemminkin Tuulenvire tuntui kuin isosiskolta, joka tuki pikkuveljeään. Yhtäkkinen läheisyys Tuulenvireen kanssa tuntui mitä kummallisimmalta, sillä Hopeavarjo ei olisi koskaan voinut kuvitella löytävänsä jostakusta niin suurta tukea ottaen huomioon, että hän hädin tuskin tunsi toista. Ehkä Tuulenvire oli vain valmis tukemaan ja auttamaan ja oli sattunut Hopeavarjon tielle kun hän eniten tarvitsi sitä. Ja Hopeavarjo todella tarvitsi. Hopeavarjo tunsi Tuulenvireen kehosta nousevan lämmön ja turkin keveän lohduttavan kosketuksen. Kolli lähetti hiljaisen kiitoksen naaraalle. Hopeavarjo ymmärsi miksi naaras oli valittu varapäälliköksi. Tuulenvireellä oli suuri sydän.
Hopeavarjo melkein hätkähti, kun Tuulenvireen ääni herätti hänet ajatuksistaan, vaikka naaras puhui kuiskaustakin hiljaisemmin. Hopeavarjo kiinnitti katseena Tuulenvireen erivärisiin silmiin ja oli hetken melkein sanaton.
''Minusta tuntuu, että olen tehnyt elämäni suurimman virheen'', kolli vastasi hiljaa, heiveröisesti. Hopeavarjo oli roteva jokiklaanilaiseksi, mutta nyt kolli näytti heikolta, kutistuneelta. Hopeavarjon silmät kulkeutuivat Hämypilveen ja Kiroushenkeen. Soturi räpytteli silmiään, jotta ne pysyisivät kuivina, mutta niihin silti kihosi kyyneliä.
''Ja olen ihan sekaisin. En kestä katsella heitä'', Hopeavarjo kuiskasi tuskastuneena. ''Ja kaiken lisäksi suren enemmän omaa kohtaloani kuin Himmetassun. Olen aivan kamalan itsekäs ja en voi olla vihaamattani itseäni siitä. Nuori kissa on kuollut ja minä... minä vingun rakkauselämäni perään.''
Hopeavarjo tuhahti surkeasti. Hän joutui toden teolla pidättelemään kyyneliä. Hopeavarjo ei kyennyt katselemaan aukiolla olevaa ruumista, puhumattakaan Kiroushengestä ja Hämypilvestä, joten hän käänsi tassunsa maahan. Hän oli kiusallinen tietoinen miten moni silmäpari seurasi aukion tapahtumia ja olisi mieluummin vajonnut maan alle kun töröttänyt siinä aukion reunalla.
''Voimmeko mennä sotureiden pesään? Minun täytyy kertoa sinulle jotain...'' Hopeavarjo kysyi yhtäkkiä, mutta hiljaa. Hän vilkaisi ympärilleen ja toivoi, ettei kukaan huomaisi, jos he katoaisivat hetkeksi aikaa aukiolta.

Syysyö raotti silmiään ja tunsi, että joku raahasi häntä. Hänen pää tuntui olevan täynnä usvaa. Jokainen raaja tuntui painavammalta kuin kokonainen kallio. Joku päästi irti hänen niskanahasta ja naaras tunsi tömähtävänsä takaisin maahan. Hän yritti muistaa mitä oli tapahtunut, mutta ei kyennyt. Verkkaisesti naaras räpytteli silmiään ja nosti hiukan päätään. Hän haistoi yrttejä ja... jotain muuta.
''Safiiriruusu?'' Syysyö kysyi hieman hämillään ja räpytteli sumeita silmiään. Mikä tuo toinen haju oli? Hänen näkönsä kirkastui hiljalleen ja yhtäkkiä naaras tajusi, että hänen Safiiriruusuksi luulema kissa ei todellakaan ollut Safiiriruusu. Ja tuo kummallinen haju? Syysyön silmät revähti auki ja hän hyppäsi käpälilleen. Varjoklaani.
''Sinä olet varjoklaanilainen!'' Syysyö kiljahti pikkuisella äänellä kuin uskomatta silmiään. Naaras pysyi hädin tuskin heikoilla jaloillaan, eikä auttanut yhtään, että heti vihollisklaanilaisen tunnistettuaan hän alkoi täristä pelosta. Samassa aukion tapahtumat alkoivat vyöryä takaisin hänen mieleensä. Ja samassa hän muisti.
''Veritassu... onko hän... onko hän...?'' Syysyö käänsi katseensa yrttivarastoon, jossa näki Safiiriruusun tutun turkin. Naaras pelkäsi pahinta, mutta toivoi, että Safiiriruusu kertoisi Veritassun olevan kunnossa. Syysyön oli täytynyt pyörtyä, koska hän oli päätynyt parantajan pesään... Oliko tuo varjoklaanilainen tuonut hänet? Syysyö yritti käsittää mitä oli tapahtunut hänen ollessa pyörtyneenä. Hän käänsi katseensa Varjoklaanin soturiin. Kolli oli harmaanruskea ja hänellä oli siniset silmät. Häntä oli myös pahan näköinen raapaisu kasvoissa, joka näytti tuoreelta.
''Onko täällä ollut tappelu?'' Syysyö kysyi hämmentyneenä ja hieman pelokkaalta katsellen samalla harmaanruskean kollin ikävän näköistä haavaa.

Naaras katsahti hämmentyneenä Usvatanssiin, joka vaikutti tulistuvan hänen sanoistaan. Kärpänvarjo ei ollut varma, mikä oli aiheuttanut noin vahvan reaktion, mutta ei ollut hänen tehtävänsä ottaa sitä selville. He eivät olleet pikkupentuja; jos Usvatanssilla oli joku henkilökohtainen ongelma, hänen tuli osata sanoa se ääneen. Silti, Kärpänvarjo ei pystynyt peittämään pettymystään katsellessaan, kuinka toinen soturitar marssi jo kovaa vauhtia eteenpäin. Naaras oli kääntymässä vastakkaiseen suuntaan, mutta vilkaisi takaisin Usvatanssiin. Hetken mielijohteesta Kärpänvarjo otti askeleen eteenpäin. Sitten toisen ja kolmannen, kunnes tuo jolkotti Usvatanssin perään.
”En tiedä mitä halusit minun vastaavan,” naaras naukaisi terävästi. ”Mutta jos aiot suutahtaa kuin pikkupentu ja olettaa, että kykenen lukemaan ajatuksesi, kannattaa miettiä lähestymistapasi uudelleen. En osaa lukea ajatuksiasi, mutta olen pahoillani jos sanoin jotain väärää, ja loukkasin tunteitasi. Se ei ollut tarkoitus.” Naaras kaarsi Usvatanssin eteen, ja pysähtyi, saaden soturittarenkin pysähtymään (?). ”Enkä ole mikään hyväntekijä. En ole koskaan ollut, enkä tule koskaan olemaan.” Naaras naurahti kuivasti. ”Tuskin kukaan Varjoklaanista on mikään puhdas pulmunen, Yötoive ja Lasikukka mukaanlukien. En sanonut, että kaikki olevat hyviä. Tai en ainakaan tarkoittanut sitä. Kaikilla on potentiaalia hyvään.”
Naaras katseli hetken edessään olevaa Usvatanssia päättäväisesti. Sen pienen hetken, minkä soturitar oli saanut viettää Usvatanssin kanssa klaanitovereina, pyöri naaraan mielessä. Kärpänvarjo oli kestänyt molempien puolien kannattajia useaan otteeseen, mutta yleensä se oli jäänyt nimenomaan kestämiseen. Usvatanssissa oli jotakin erilaista. Soturitar oli nauttinut toisen naaraan seurasta kovin, jopa niin paljon että naaraan suututtaminen pelotti Kärpänvarjoa. Se, miten soturitar oli hetki sitten niin hämillään, ja jopa suloisesti kysynyt Kärpänvarjolta miksi hän oli niin mukava, pyöri naaraan päässä. Kuinka Usvatanssin lumoavan vihreät silmät olivat ensimmäistä kertaa peilanneet jotakin aitoa. Ja miten Kärpänvarjo oli onnistunut pilaamaan hetken. ”Kuule, saatoin ehkä kysyä sinua metsälle koska vaihtoehdot olivat vähissä,” naaras takelteli, ”mutta olen iloinen, että niin kävi. Muuten en olisi koskaan saanut tutustua sinuun oikeasti.” Soturitar hymyili ujosti, samalla kun yritti estää itseään hukkumasta toisen silmiin.
Kärpänvarjo siirtyi vastahakoisesti Usvatanssin tieltä, kääntyen takaisin heidän tulosuuntaansa. Paluumatka tuuliselle suolle ei houkutellut naarasta, mutta jonkun oli haettava sinne jätetty riista. ”Mene vain leiriin edeltä, minä käyn hakemassa saliimme,” naaras naukaisi pikaisesti, ennen kuin lähti astelemaan takaisin suon suuntaan.

Jokiklaanin varapäällikkö vilkuili aukiota samaan aikaan uteliaana sekä hermostuneena. Ilmapiiri oli niin tiheä, että sitä melkein pystyi koskettamaan. Kukaan ei uskaltanut puhua normaaliin ääneen, vaan kissat olivat painautuneet leirin laitamille, varjojen kätköihin. Liekö varautuneisuus johtunut vieraasta kissasta leirissä, vaiko Himmetassun kuoleman tuottavan tuskan välttelystä — sitä Tuulenvire ei tiennyt. Jokiklaani oli kuin vinksahtanut peilikuva kuin mitä se oli juuri muutama hetki sitten ollut.
Tuulenvire ei ollut odottanut reaktiota Hopeavarjolta, jota vasten naaras oli painautunut lohduttavasti. Entinen erakko oli totisesti yllättänyt tämänpäiväisellä käytöksellään varmasti muitakin, kuin vain varapäällikön. Vaikka Hopeavarjo saattoi olla itsenäinen, Tuulenvire oli ensimmäisestä päivästä lähtien aistinut kollin hyvän, rehellisen sydämen. Juuri nyt, oli sydäntäsärkevää nähdä niin hyvä kissa lähellä murtumispistettä. Vaistomaisesti, soturitar painautui tiiviimmin toisen kylkeen ja hipaisi hännällään Hopeavarjon lapaa. Ennen kuin naaras ehti keksimään lohduttavia sanoja vastineeksi, hänen huomionsa kiinnittyi siihen, miten Hämypilvi ja Kiroushenki poistuivat leiristä. Pala nousi Tuulenvireen kurkkuun. Kunpa vain Hämypilvi ei menisi tekemään mitään typerää.
”Uskon, että kaikki tuntuu juuri nyt sekavalta ja vaikealta,” Tuulenvire naukaisi lempeästi, ”mutta olen varma, että kaikki kääntyy parhain päin.” Naaras tönäisi kollia tuon alkaessa puhumaan siitä, miten hän inhosi itseään laittaessaan omat tunteensa Himmetassun suremisen edelle. ”Älä ole naurettava.” Tuulenvire sihahti terävästi, mutta samalla emollisen lämpimällä äänellä. ”Sinulla on oikeus omiin tunteisiisi, olivat ne sitten mitä tahansa. Ei niille aina voi mitään, vaan on vain seurattava perässä ja hyväksyä ne.” Naaras mumisi vaimeasti. ”Ja vaikka oletkin allapäin juuri nyt, olen varma että Himmetassu arvostaisi hyvästellä sinultakin. Ne voi kuitenkin hoitaa myöhemminkin, sitten kun olet rauhoittunut vähän.”
Tuulenvire oli melkein varma, että Hopeavarjo sulkeutuisi taas oman kuorensa sisälle, mutta kolli oli tänään täynnä yllätyksiä. Kun soturi pyysi puhua hänelle kahdenkesken, Tuulenvire tiesi tehneensä jotakin oikein. Klaanitoverien luottamus oli naaraalle tärkeä asia, joten varapäällikkö nyökkäsi pienesti hymyillen. ”Tietysti.” Soturien pesä olisi varmasti hyvinkin autio, kun kaikki kuuntelevat korvat olivat piiloutuneet leiriaukion varjojen sekaan. Niinpä Tuulenvire nousi ylös, ja asteli tuttuun vuorattuun pensaaseen. Samalla kun hänen silmänsä tottuivat hämärään, varapäällikkö huomasi tyytyväisenä, että pesä oli kuin olikin tyhjillään. Tuulenvire väisteli nukkumasammalia, kunnes löysi kohdan jonne mahtui istumaan ilman että tuhosi kenenkään alustaa. Paikan löytämisen jälkeen naaras katsahti Hopeavarjoon odottavasti.

Kiroushenki

Kiroushenki vilkaisi sivusilmällään Hämypilveä, mutta käänsi katseensa nopeasti pois, sillä ei kestänyt nähdä tämän murheen murtamaa katsetta. Hän tunsi jokaisen aukiolla istuvan kissan katseen polttavan turkkiaan, ja äkkiä Myrskyklaanin varapääliköstä tuntui siltä, kuin hänen turkkinsa olisi kuhissut muurahaisia, ja hänelle tuli valtava halu päästä aukiolta pois niin pian kuin mahdollista.
Tietämättä minne muualle kohdistaisi katseensa, Kiroushenki tyytyi tuijottamaan kuolleen tyttärensä mustaa turkkia samalla kun odotti, että Hämypilvi reagoisi jotenkin hänen sanoihinsa.
Yksittäisen kyyneleen pudotessa tummalle turkille, Kiroushenki sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti. Miksi kaiken tämän piti tapahtua koko leirin edessä, hän mietti, ja pystyi suorastaan tuntemaan Hämypilven suunnalta huokuvan häpeän tunteen. Hänellä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, ja jos kerran koko Jokiklaani tiesi heidän välisestään suhteesta, olisi kai parempi että se tietäisi myös miten kaikki päättyisi.

Kun Hämypilvi viimein nousi Himmetassun ruumiin viereltä sanaakaan sanomatta, ja lähti kävelemään kohti leirin uloskäyntiä, Kiroushenki seurasi huojennuksen ja häpeän sekaisin tuntein perässä. Matkallaan hän näki leirin reunalla istumassa kaksi hengissä olevaa pentuaan. Hän ehti nähdä Väretassun kääntävän katseensa tassuihinsa, ja soi oppilaiden suuntaan pienen haikean hymyn. Hän oli pahoillaan siitä, ettei voinut olla isä pennuileen, mutta tiesi myös että nämä kyllä selviäisivät. Olivat aina ennenkin selvinneet.

Hämypilven viimein pysähtyessä leirin ulkopuolella, Kiroushenki pakotti itsensä kohtaamaan naaraan siniset silmät. Hän näki, kuinka soturitar räpytteli silmiään estääkseen kyyneliä kihoamasta niihin. Kiroushenki tiesi, että satuttaisi naarasta sanoillaan, mutta tiesi myös että niin oli tehtävä. Hän oli nyt Myrskyklaanin varapäällikkö, eikä mikään pahainen oppilas, joka voisi juksennella rajojen yli niin kuin mieli teki. Tämä olisi heidän molempien etujen mukaista.
Kiroushenki veti syvään henkeä, ja rukoili Tähtiklaanilta, että tämä auttaisi häntä löytämään oikeat sanat.
"Hämypilvi, minä... Meidän.. Tarkoitan.." hän takelteli yrittäen epätoivoisesti löytää parhaat sanat ilmaisemaan asiansa.
"Meidän pitäisi lopettaa tämä, sillä mitä ikinä välillämme joskus olikin, se ei ole enää täällä. Tai jos on, niin minä en sitä ainakaan näe."
Kiroushengen ääni oli etäinen, lähes kylmä. Hän tiesi satuttavansa naarasta, eikä nauttinut tilanteesta, mutta tiesi että olemalla nyt kylmä ja etäinen, hän tekisi harmaalle soturittarelle palveluksen. Tämän olisi kenties helpompi päästää irti ja jatkaa elämäänsä ilman häntä, etsiä joku uusi kumppani rinnalleen. Joku joka olisi tämän arvoinen ja voisi tehdä tämän onnelliseksi. Joku jonka kanssa tämä voisi saada pentuja joilla olisi isä.

Naaras tiesi mitä oli tulossa, eikä silti pystynyt kohtaamaan Kiroushengen katsetta tuon ilmoittaessa, että heidän suhteensa oli ohi. Soturitar räpytteli silmiään tiheään tahtiin, ja hengähti syvään kerätäkseen itsensä. Kun tunteet olivat rauhoittuneet tarpeeksi, Hämypilvi pakotti itsensä kohtaamaan entisen kumppaninsa kasvot. Naaras oli kiitollinen, ettei Kiroushengen äänessä kuulunut sääliä. Se olisi tehnyt tästä paljon pahempaa. Hämypilvi arvasi, ettei kolli tarkoittanut sanoillaan pahaa. Silti, ne sattuivat. Tuntui, että ne pirstoivat Hämypilven aiemmat muistot kollista. Tunteikkaat, yölliset tapaamiset Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välissä. Soturitar tiesi, etteivät ne voineet jatkua. Ne eivät olleet jatkuneet kuihin. Ainut, mikä toi heidät enää yhteen, oli heidän pentunsa kuolema. He rakastivat omia klaanejaan enemmän, ja ensimmäistä kertaa Hämypilvi todella ymmärsi, että tämä oli parasta kaikille.
Naaras pyyhkäisi tassullaan silmiään estääkseen kyyneleiden putoamisen. Hämypilvi ei ollut varma, mikä teki tilanteesta niin koskettavan. Naaras suri Kiroushengen menettämistä erityisesti hyvänä ystävänä. Toki, he voisivat tavata kokoontumisessa, mutta se ei tulisi ikinä enää olemaan samanlaista kuin se oli joskus ennen. Heidän menneisyytensä painaisi kumpaakin.
Nyökäten pikaisesti, Hämypilvi sai kasvoilleen hieman surumielisen hymyn. ”En vaihtaisi hetkeäkään pois.” Naaraan ääni oli hiljainen, mutta ei kovinkaan surumielinen enää. Kumpikaan heistä ei jäisi yksin. ”Ymmärrän, että tämä on paras ratkaisu kaikille, myös Väretassulle ja Särötassulle.” Soturitar naukaisi. ”Ja, Kiroushenki, olen pahoillani ettet koskaan saanut tuntea Himmetassua niinkuin ehkä olisit halunnut.” Hämypilvi jatkoi hieman katuvan sävyyn. ”Olisit ansainnut tuntea kaikki kolme henkilökohtaisesti - he ovat hienoja kissoja. Mutta kunnianhimon he perivät sinulta.” Hämypilvi naukaisi, jopa pieni, suruisa, pilke silmäkulmassaan.

Tuulenvireen sanat tuntuivat yllättävän lohduttavilta. Naaras lopetti nopeasti Hopeavarjon itsesäälin terävillä, mutta lempeillä sanoilla ja töytäisi häntä vielä kylkeen napakasti. Hopeavarjon kasvoilla kävi ohuehko hymy. Tuulenvireelle puhuminen oli saanut edes vähän kokoon hänen sekavia ajatuksiaan. Naaras oli pelastanut hänet syöksemästä mustien ajatuksien kuiluun, jotka olivat niin voimakkaita, että ne oli näivettää kollin elävältä. Tuulenvireen kanssa Hopeavarjo ei tuntenut olevansa aivan yhtä yksin. Tuulenvire oli toden totta erinomainen valinta varapäälliköksi. Hän oli vahva ja lämmin ja tulisi jonain päivänä erinomaiseksi päälliköksi, yhdeksi parhaista.
Vaikka Hopeavarjo ei vastannut ääneen Tuulenvireen sanoihin, hänen silmistään kuvastui kiitollisuus. Naaraan sanojen jälkeen tuntui, että enempää ei tarvinnutkaan sanoa. Vaikeat tunteet yhä painoivat kollin harteita, mutta nyt tietynlainen kaoottinen ahdistus oli poissa. Tuulenvire suostui puhumaan Hopeavarjon kanssa ja he lähtivät kohti sotureiden pesää, piiloon uteliailta katseilta. Heti hämärään, lämpimään pesään päästyään Hopeavarjo tunsi väsymyksen aallon hyökyvän ylitseen. Hän oli nukkunut parissa vuorokaudessa tuskin muutamaakaan tuntia ja univaje sekä koetut tunnemyrskyt alkoivat ottaa jo veroa. Tummanvihreät, viettelevän kuohkeilta näyttävät makuusammaleet tuntuivat enemmän kuin houkuttavilta, mutta Hopeavarjo tiesi, että hänen pitäisi puhua yhdestä asiasta vielä, ennen kuin vihdoin pääsisi lepäämään. Tuulenvire puikkelehti sammalpetien välistä kunnes löysi paikan, missä he eivät joutuisi istumaan kenenkään muun petien päällä. Hopeavarjo seurasi ja piti itsekin huolen, ettei liiskannut kenenkään toisen nukkumapaikkaa. Vielä yksi vihainen soturi koko tästä sopasta puuttuisikin!
Hopeavarjo nosti vihreän katseensa Tuulenvireeseen ja puntaroi miten hän voisi kertoa mitä oli tapahtunut. Aluksi Hopeavarjosta tuntui kuin hän olisi unohtanut miten puhutaan. Kuitenkin hieman ajatuksiaan koottuaan hän avasi suunsa.
''Minä toivon, että et kerro tätä kenellekään muulle. Jos koet kuitenkin, että se on velvollisuutesi varapäällikkönä, hyväksyn päätöksen jokaisen päätöksen minkä tulet tekemään'', Hopeavarjo naukaisi harkiten. Sitten hiljalleen, sanat alkoivat virrata Hopeavarjon suusta kuin vilkkaan vuoristopuron vesi. Hopeavarjo kertoi kuinka hän oli vienyt Hämypilven kaksijalkalaan ja miten he olivat viettäneet yön kierrellen Hopeavarjoille tutuilla kulmilla. Hän kertoi miten kaunis yö oli ollut. Ilmassa oli tuoksunut toivo ja lämpö. Hän kertoi kaiken, mukaan lukien heidän kohdatessa tulomatkalla Kiroushengen ja naaraan, joka vaikutti huomattavan paljon kollin kumppanilta. Hän kertoi, miten Hämypilvi vakuutti olleensa valmis siirtymästä kumppanistaan eteenpäin, vaikka tulisi aina pitämään muistoja Kiroushengen kanssa tärkeinä. Sitten Hopeavarjo lopetti hetkeksi puhumasta ja veti syvää henkeä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä lopettanut.
''Kaikki oli niin.. taianomaista. Tiedän, että rikoimme soturilakia käymällä kaksijalkalassa. Mutta se meidän yhdessä viettämä aika.. tunsin olevani niin onnellinen. Me puhuimme perheestä... Ajattelin, että saisimme onnellisen lopun. Mutta nyt kun kaikki tämä on tapahtunut, minua pelottaa todella paljon sillä...'' Hopeavarjo puri huulta ja ei voinut enää kohdata Tuulenvireen katsetta. Kollin suurista lehdenvihreistä silmistä alkoi putoilla kyyneliä. ''Yöllä me... Hämypilvi saattaa olla raskaana. Ja pennut ovat minun.''
Hopeavarjo näki, miten hänen kyyneleensä alkoivat täplittää tomuista maata niin kuin sateen ensimmäiset pisarat. Kolli ei kyennyt enää jatkamaan, mutta hän oli sanonut jo tarpeeksi. Tuulenvire oli kuullut kaiken ja Hopeavarjo oli valmis kohtaamaan mitkä tahansa seuraamukset. Niillä ei ollut hänelle merkitystä - hän ymmärtäisi, jos Tuulenvireen täytyisi kertoa sääntöjen rikkomisesta. Se kuitenkin oli toissijaista Hopeavarjolle - ainoa asia, mitä Hopeavarjo tarvitsi oli Tuulenvireen tuki. Se oli rangaistuksenkin riskeeraamisen arvoista, sillä Hopeavarjo oli kuin hukkuva ilman mitään mikä pitäisi hänet pinnalla. Jonkun piti ymmärtää mikä teki kaikesta moninkertaisemmin pahempaa. Hopeavarjo ei pelännyt vaan Hämypilven menettämistä vaan hän pelkäsi myös lapsiensa menettämistä. Miten hän voisi kasvattaa poikia ja tyttäriä, joiden emo ei halunnut olla tekemisissä heidän isänsä kanssa? Miten hän pystyisi näkemään lapsiaan, joiden emon katsominen sattui niin paljon, että mikään fyysinen kipu ei sitä ollut koskaan vastannut? Hopeavarjo ei ollut menettämässä vain Hämypilveä, hän oli menettämässä aivan kaiken.

Tuulenvire yritti peittää raa-an yllätyksen Hopeavarjon kertoessa missä hän ja Hämypilvi olivat viettäneet viime yön. Naaras ei tiennyt mitä tuntea. Hopeavarjo ei ollut pahainen oppilas, jolle piti selittää klaanien rajojen merkitys. Soturi tiesi hyvin, ettei niitä ylitetä ilman pätevää syytä. Varapäällikkö ei voinut peittää pettymystään soturiin. Päästäkseen kaksijalkalaan, hänen ja Hämypilven oli täytynyt poiketa Myrskyklaanin reviirin kautta. Puhumattakaan soturin velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja klaanin ruokkimisesta ensin.
Vaikka Tuulenvirettä ärsytti kollin piittaamattomuus klaanin rajoja kohtaan, naaras ei kyennyt olemaan aidosti vihainen toiselle. Hopeavarjo oli tarkoittanut vain hyvää. Silti, varapäällikkönä soturittaren oli läksytettävä harmaata kollia. ”Sinun täytyy alkaa ottamaan vastuuta teoistasi.” Tuulenvire murahti hiljaa. ”Tiedät, että oli väärin viedä Hämypilvi kaksijalkalaan. Ymmärrän, että osaat kulkea siellä, mutta on silkkaa typeryyttä kuvitella, etteikö teille olisi voinut tapahtua jotakin. Ja Hopeavarjo - te menitte Myrskyklaanin reviirin läpi.” Tuulenvire parahti. ”Ei sillä ole väliä oliko Kiroushenki siellä vai ei. Teidän ei olisi kuulunut olla siellä! Te tunkeilitte toisen klaanin rajojen yli ilman pätevää syytä!” Varapäällikkö pysähtyi hetkeksi tuijottamaan harmaankirjavaa kollia, ja huokaisi syvään, hännänpää vääntyillen. ”En ole vihainen, vaan pettynyt teihin. Te olisitte voineet vahingossa aloittaa taistelun klaanien välillä. Rakkauden takia.” Tuulenvire ei kyennyt kohtaamaan Hopeavarjon katsetta, vaan istui alas vilkuillen tassuihinsa pienehkön häpeän vallassa. Mitä hän oli oikein ajatellut?
”Me emme voi antaa Myrskyklaanille syytä olla vihamielinen Jokiklaanille. Emme varsinkaan nyt, kun Murhatähti voi suunnitella hyökkäystä hetkenä minä hyvänsä! Me tarvitsemme Myrskyklaanin apua jos se tulee tapahtumaan!”
Hiljaisuus laskeutui heidän ylleen. Ärsyynnys laantui, ja hetken epäröinnin seurauksena Tuulenvire lipui hiljalleen Hopeavarjon viereen, painaen kylkensä kiinni toisen kylkeen. Vaikka soturitarta ärsytti Hopeavarjon temppu, naarasta suorastaan ahdisti ajatus kollin tilanteesta. Menettää nyt pentunsa, koska toinen osapuoli ei tahdo häntä heidän ympärilleen. Tai ehkä ongelma oli enemmän Hopeavarjossa, joka ei pystyisi olemaan Hämypilven ympärillä ilman kaipaamaansa rakkautta. Se, että Hämypilvi saattoi edes olla raskaana juuri nyt, tuli yllätyksenä Tuulenvireelle. Siinä oli yksi kissa jolle hän voisi huoletta antaa oman pentunsa hoidettavaksi. Ajatus lensi varapäällikön mieleen, ja Tuulenvire ravisti sen kiireesti pois. Tilanteesta oli rakennettu niin monimutkainen, että naaraan pää pyöri edes ajatellessa sitä. ”En kerro Mustatähdelle, vaikka minun pitäisi.” Tuulenvire lopulta huokaisi katumusta äänessään. Jokiklaanin päällikkö tuskin olisi kovinkaan iloinen kuullessaan Hopeavarjon ja Hämypilven soturilain rikkomisesta, varsinkin Hämypilven aiemman historian kanssa. Tuulenvireellä ei ollut sydäntä asettaa Hopeavarjolle lisää ongelmia. Häntä oli rangaistu jo aivan tarpeeksi. ”Olen varma, että asiat kääntyvät parhain päin.” Tuulenvire naukaisi kollille hiljaa, vaikkei itsekään ollut aivan varma puhuiko totta.

Naaras ei tiennyt mitä ajatella kun hän odotti Rosohampaan vastausta. Oliko hän loukannut kollia jotenkin? Vai oliko aika vain yksinkertaisesti huono nostaa puheet perheen perustamisesta ilmi? Kun hetki sitten Varjoklaani oli kuitenkin jakautunut kahtia ja Tuuliklaanista oli tullut Varjoklaanin omaisuutta… Mutta Pikkuviiksi ei yksinkertaisesti tiennyt parempaa hetkeä. Kivitähti ja Auringonkierto olivat siirtyneet Tähtiklaanin monia kuita sitten, kolme hänen sisaruksistaan olivat kuolleet pentuina ja nyt hänen molemmat veljensä siirtyivät Tuuliklaaniin, kenties pysyvästi. Kuka tiesi milloin hän tulisi näkemään heitä seuraavan kerran. Hänen koko perheensä oli poissa, vain Rosohammas jäljellä. Pikkuviiksen sydämessä oli yksi suuri aukko, jonka hän halusi täyttää. Ja naaras oli jo pitkään haaveillut omasta pentueesta Rosohampaan kanssa, mutta hän oli aina lykännyt siitä puhumista Murhatähden ja metsän epävakaan tilanteen vuoksi. Mutta aika alkoi käydä pikkuhiljaa vähiin - kumpikaan heistä ei tulisi enää tästä nuoremmiksi.

Kun Rosohammas viimein vastasi, Pikkuviiksen sydämeltä putosi kivi. Kuten hän, Rosohammas myös halusi perheen ja juuri hänen kanssaan - sinä hetken pienen naaraan kasvoille nousi hymy, ja hän puski kumppaniaan. He molemmat todella halusivat perheen. Hänen oranssit silmänsä kohtasivat kollin keltaiset, ja niistä paistoi ilo.
“Tiedän ettei kasvuympäristö ole paras mahdollinen, mutta… Kuka tietää kauanko meillä on aikaa jäljellä. En tällä hetkellä halua mitään muuta kuin perheen sinun kanssasi. Olen halunnut sitä jo pitkään”, Pikkuviiksi naukaisi ja painoi päänsä Rosohampaan turkkiin.
“Nuorempana melkein jokainen tuntemani kissa yritti tehdä minusta kunnollista soturia. He sanoivat, että minusta oivallinen päällikkö ja muuta vastaavaa. Parantaja aina pelotteli minua sillä että pentutarha tulisi kuolemakseni. Minä todella pelkäsin sitä nuorempana, kuten viime aikoina pelkäsin Murhatähteä. Mutta en voi antaa sen pelon hallita itseäni. Tiedän että ajat eivät ole parhaimmat, mutta emme voi olla varmoja siitä millainen tulevaisuus on”, Pikkuviiksi naukaisi ja nosti päänsä, katsoen kumppaniaan silmiin. Naaraan kasvoilla oli pieni hymy, ja tuon oranssit silmät suorastaan säteilivät.
“Minä haluan perheen kanssasi, ja olen täysin varma siitä.”

Naaraan oliivinvihreät silmät seurasivat, kuinka Safiiriruusu työntyi takaisin pesäänsä Varjoklaanin soturi mukanaan. Naurettavaa, millainen pentu oli onnistunut kapuamaan Tuuliklaanin parantajaksi. Kitistä nyt omista tehtävistään, ja itkeä arvostuksen perään, kun edes niistä ei onnistu suoriutumaan. Unilampi ei koskaan ollut pitänyt naarasta sopivana tehtäväänsä. Safiiriruusu oli erakko klaanin sisällä. Kissat eivät voineet kävellä parantajanpesään ilman pelkoa äkillisestä kiukunpuuskasta. Parantajan täytyi kyetä tietyllä tavalla samanlaiseen johtajuuteen päällikön kanssa. Unilampi epäili, että Safiiriruusun valinta tehtäväänsä oli edes tullut Tähtiklaanilta. Naaraan olemuksesta ei kuitenkaan pystynyt lukemaan mitään, ja hetkessä Tuuliklaanin uusi päällikkö oli kääntynyt kannoillaan ja jättänyt Safiiriruusun omaan arvoonsa.

Tassutellessaan pää pystyssä leirissä, Unilampi suorastaan tunsi sen sisällä vallitsevan kylmyyden ja pelon. Vaikka Murhatähti oli poissa, tuon tuoma kontrolli oli pysynyt Tuuliklaanin leirissä. Soturitar vilkaisi olkaansa yli Neliapilaan, joka suri yhä Veriapilan ruumiin vierellä. Hänen täytyisi puhua varapäällikölle mitä pikimmiten, mutta olisi melko epäkohteliasta keskeyttää perheen sureminen. Kello kuitenkin tikitti, ja menneisyyden sureminen ei auttaisi tulevaisuutta. Oli suunniteltava kaikkea. Alkutehtävänä oli rakentaa silta Unilammen ja muun Tuuliklaanin välille. Soturitar ymmärsi hämmennyksen ja ärtymyksen mitä Tuuliklaani kantoi nykyään häntä kohtaan. Naaras ei koskaan ollut ollut kovinkaan lämmin tai jalosydäminen, vaan suorastaan yksinäinen susi. Silti, hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, mikä olisi aiheuttanut vihamielisyyttä muissa klaanin kissoissa. Nyt hänet oli ilman mitään selitystä valittu johtamaan Tuuliklaani lähes väistämättömän tuhon läpi. Hän oli varastanut kaikkien rakastaman Neliapilan paikan Pitkäkiven huipulta, ja nyt klaani tuomitsi hänet polusta, joka oli tehty hänen eteensä. Se oli ymmärrettävää.

Istuessaan varjoon Pitkäkiven juurelle, Unilampi hengitti klaanin sekasortoa. Tuon katse kiersi leirin aukion, pysähtyen lopulta Surmaruusuun. Naaraan katse oli lukemattomissa, mutta lopulta päällikön suupieli kaartui tulkitsemattomaan hymyyn, ja Unilampi siirsi katseensa vaaleasta naaraasta. Murhatähden oikea tassu, vai? Epäilemättä, Murhatähti oli valinnut seuraajakseen tappajan. Unilampi oli pettynyt, että kollin valinta oli osunut näinkin hutiin. Sen muutaman hetken ajan, minkä Surmanruusu oli viettänyt Tuuliklaanin leirissä, Unilampi oli todistanut ylimielisyyttä, aliarviointia sekä äkkipikaisuutta. Mikään näistä ei ollut hyvä piirre johtajassa. Ainut, mikä naaraassa loksahti paikoilleen, oli pelon herättäminen muissa. Ainakin tuo niin kuvitteli.

Mitä pikemmin normaalirutiinit saataisiin käytäntöön, sitä nopeammin leiri rauhoittuisi. Niinpä, Unilampi ei tassutellut suinkaan ensimmäisen vapaan kissan luokse, vaan asteli kauimpana Varjoklaanilaisista olevan Platinaturkki tykö (?). ”Platinaturkki, voisitko johtaa metsästyspartiota?” Unilampi ei aikonut ottaa kieltävää vastausta, vaan jatkoi samantien. ”Ota myös Varjoklaanilaisia.” Unilampi oli aikeissa kieltää Platinaturkkia ottamasta Surmaruusua mukaan, mutta naaras epäili soturittaren menevän ensimmäisenä kaikken uhkaavimmat kissan luokse muutenkaan. ”Älkää opettako liikaa.” Unilampi naukaisi vaimeasti. Varjoklaanilaisen täytyisi osata metsästää täällä. Muuten riistan tuonti olisi yksipuolista, samalla kun toinen puoli kuluttaisi sen. Kuitenkin, mitä vähemmän he tiesivät, sen parempi. Unilampi nyökkäsi nopean kiitoksen Platinaturkille, ennen kuin siirtyi jälleen leirin varjoihin odottamaan, että Neliapila keräisi itsensä.