Life Of The Forest

Rosohammas istui Varjoklaanin leirin hämärtyvässä illassa, vierellään Pikkuviiksi, joka näytti olevan vaipunut omiin ajatuksiinsa. Kaipa se oli ihan ymmärrettävää, ottaen huomioon sen, että tämän molemmat veljet olivat juuri lähteneet Tuuliklaanin leiriin vahvistaakseen Varjoklaanin valtaa siellä. Hiukan huolestuneena ruskeakirjava kolli vilkaisi kumppaniaan. Hän toivoi, että Pikkuviiksi oli kunnossa, sillä veljien lähtö oli varmasti ollut kova paikka vaikkei ero ollutkaan pysyvä. Rosohampaan käsityksen mukaan heillä olisi oikeus kulkea suhteellisen vapaasti Varjo ja Tuuliklaanin reviireillä, joten tietysti Pikkuviiksi voisi nähdä veljiään aina kun halusi.
Rosohampaan täytyi kuitenkin myöntää, että leiri vaikutti omituisen hiljaiselta ja autiolta nyt, kun osa sen sotureista oli lähtenyt kohti Tuuliklaania. Lisäksi heidän lähtiessään kukaan ei ollut vaivautunut nimittämään heille minkäänlaisia tehtäviä, joten Rosohammas oli päättänyt että voisi yhtä hyvin jäädä nauttimaan laskevan auringon viime säteistä yhdessä kumppaninsa kanssa.
Yllättyneenä Rosohammas käänsi katseensa Pikkuviikseen, kun tämä alkoi äkkiä puhua. Naaras vaikutti hiukan hermostuneelta ja levottomalta, ja tämän piti hakea hetken oikeita sanoja ennen. Pienen naaraan sanat yllättivät ruskean soturin, sillä mitä ikinä hän olikaan Pikkuviiksen odottanut sanovan, ei ainakan kyseisiä sanoja.
Pikkuviiksi halusi perheen. Kyllähän Rosohammaskin oli aina tiennyt, että haluaisi joskus perheen, muttei ollut ajatellut että nyt olisi siihen sopiva hetki, ottaen huomioon metsän epävakaan tilanteen. Mutta kun kolli mietti asiaa tarkemmin, hän tajusi ettei sopivampaa hetkeä kenties tulisi vielä pitkään aikaan. Eivätkä hän ja Pikkuviiksi enää olleet niin kovin nuoria. Pikkuviikseltä loppuisi ennen pitkää aika kesken, jos tämä odottaisi odottamistaan sitä, että metsään saapuisivat paremmat ajat. Kuka tiesi, ehkä Murhatähti vielä onnistuisi aikeissaan yhdistää metsän neljä klaania yhdeksi isoksi. Ajatus puistatti ja hermostutti Rosohammasta.
Hän loi kellertävien silmiensä katseen Pikkuviikseen, ja mietti hetken, ennen kuin puki ajatuksensa sanoiksi.
”Oletko aivan varma? Tarkoitan.. Minäkin haluan perheen, ja juuri sinun kanssasi mutta.. Kuka tietää millainen tulevaisuus metsällä on edessä. Se ei ehkä tarjoa pennuille parasta mahdollista kasvuympäristöä..” hän naukaisi katse edelleen Pikkuviiksessä. Jos he aikoisivat hankkia perheen, Rosohampaan oli oltava täysin varma siitä, että Pikkuviiksi todellakin oli varma valinnastaan, sillä sitä ei voisi enää jälkikäteen perua.

Kiroushenki laski oman osuutensa riistasta tuoresaaliskasaan, ja katsoi tyytyväisenä sen kokoa. Vuodenaikaan nähden siinä oleva riista näytti olevan hyväkuntoista ja pulleaa. Pian riistaa olisi muutenkin vähemmän liikkeellä, ja kissat alkaisivat laihtua.
Silmäillessään tuoresaaliskasaa, Kiroushenki huomasi kuitenkin, että ei nähnyt siellä kottaraista, jonka oli napannut lähellä Jokiklaanin rajaa. Huokaisten hän pyöräytti kuonollaan muutaman tuoresaaliin ympäri siinä toivossa, että kottarainen löytyisi kasan pohjalta, mutta joutui pettymään.
”Taisimme unohtaa sen yhden kottaraisen”, hän naukaisi ja heilautti häntäänsä hiukan ärsyyntyneenä. Hänen olisi kai pakko käydä hakemassa se pirun lintu, sillä olisi typerää jättää hyvää riistaa jonkin ketun ruuaksi.
”Käyn hakemassa sen, tulen pian takaisin”, hän lisäsi vierellään olevalle(?) Ilvesturkille ennen kuin kääntyi ja ryömi ulos leirin piikkihernetunnelista.

Lähestyessään Jokiklaanin rajaa, Kiroushenki hidasti hiukan tahtiaan, ja haravoi katseellaan ympäristöä löytääkseen paikan, johon oli kottaraisen haudannut. Vaeltaessaan lähemmäs Jokiklaanin rajaa, mustan kollin kuonoon leijaili Jokiklaanin tuore ja voimakas haju. Aluksi Myrskyklaanin varapäälikkö ei noteerannut sitä sen kummemmin, olivathan he aivan rajan tuntumassa, ja tuuli olisi voinut aivan hyvin kuljettaa Jokiklaanin hajun rajan tälle puolen.
Pian Kiroushenki kuitenkin jännittyi niille sijoilleen, kun havaitsi sivusilmällään kaksi päätä joen kuohujen seassa. Kaksi kissaa kauhoi kohti joenrantaa, ja astui sitten kuivalle maalle ylittäen Myrskyklaanin hajumerkit.
Kiroushenki siristi vihreitä silmiään, ja tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Mitä Jokiklaani teki Myrskyklaanin reviirillä? Aivan kuin Varjoklaanista ei jo olisi ollut tarpeeksi vaivaa, kun ne ketunläjät rikkoivat jatkuvasti rajamerkkejä. Jo useamman kerran tässä kuussa.
Kiroushenki hiipi lähemmäs aluskasvillisuuden seassa, ja tunnisti pian toisen kissoista Jokiklaanin varapäälliköksi. Heillä oli parasta olla tälle tunkeilulle jokin hyvä selitys.
”Seis siihen paikkaan. Mikä antaa teille oikeuden ylittää Myrskyklaanin rajan?” hän naukaisi samalla kun astui esille aluskasvillisuudesta. Kiroushengen niskakarvat olivat varoittavasti pörröllä, ja tämän asento oli varautunut. Hän tiesi, että mahdollisen taistelun syttyessä hän olisi alakynnessä ja täysin vailla minkäänlaisen partion tukea. Sitä hänen ei kuitenkaan tarvitsisi kertoa kahdelle tunkeilevalle jokiklaanilaiselle.

Hopeavarjo oli olettanut, että pääsisi lähtemään yksin, mutta Tuulenvire selvästi oli aikeissa lähteä hänen mukaansa. Naaraan käydessä ilmoittamassa asiasta Mustatähdelle Hopeavarjon hampaiden välistä pääsi tyytymätön sihahdus. Kolli oli toivonut, että olisi voinut tuulettaa ajatuksiaan leirin ulkopuolella omassa rauhassaan, mutta näköjään Hopeavarjo ei saisi omaa rauhaa ainakaan vielä hetkeen. Tuulenvireen palatessa Hopeavarjo lähti hänen perässään leiristä. Leirin ulkopuolelle päästyään, Tuulenvire aloitti saarnan. Hopeavarjo tiesi, että puhe tuli hyvästä paikasta, mutta se osui Hopeavarjon kohdalle aivan liian aikaisin. Kolli oli liian surullinen, pettynyt ja vihainen, että olisi voinut ottaa vastaan Tuulenvireen sanoja. Tuulenvireen sanat vain sattuivat enemmän, eikä Hopeavarjo halunnut kuulla niitä.
‘’Sinä et tiedä mitään minun ja Hämypilven väleistä. Olen väsynyt siihen, että Hämypilven pään sisällä jokainen piirteeni, eleeni ja tekoni verrataan johonkin Myrskyklaanin houkkaan. Olen kyllästynyt olemaan korvike jollekin toiselle. Minulle riittää’’, Hopeavarjo sihahti kärkkäästi takaisin. ‘’Sinulla ei ehkä ole varapäällikön asemassa kunnollista mahdollisuutta kumppaniin ja pentuihin, mutta sen oikeuden olet vapaaehtoisesti luovuttanut. Joten älä enää ikinä esitä, että ymmärtäisit haituvaakaan kivusta, jota minä koen tällä hetkellä.’’
Hopeavarjo oli yleensä vakaa ja rauhallinen kissa, mutta nyt hänen tuttu tyyni maneeri oli hävinnyt. Kolli ei ollut nukkunut muutamaan vuorokauteen kuin vain silmänräpäyksen ja oli siinä ajassa samalla saanut ja menettänyt Hämypilven. Se kävi liian raskaaksi Hopeavarjolle, eikä hän enää kyennyt pitämään tunteitansa hallinnassa. Hopeavarjo inhosi sitä, mutta ei voinut sille enää mitään. Hopeavarjo hyökkäsi jokaista kohti kuin nurkkaan ajettu kyy. Hopeavarjo tiesi jo avatessaan suutaan, että tulisi katumaan jokaista sanaa, joka putosi hänen huuliltaan. Hän ei voinut kuitenkaan estää itseään - häneen sattui niin paljon, että kipu säteili kaikkialle hänen ympärilleen. Häneen sattui niin paljon, että jokainen hänen ympärillään sai maistiaisen tuskaa, joka lymyili hänen sydämessään. Kolli olisi tarvinnut aikaa nuolla haavojaan ja antaa turkkinsa tasoittua, mutta sellaista aikaa ei ollut. Hopeavarjon mieleen oli vain iskostunut Hämypilven kyynelistä sokea katse ja naaraan huulilta paennut nimi - hetki, jolloin Hopeavarjon sydän pirstaloitui ja tilalle astui suuri ja musta tuskan möykky.
Hopeavarjo solahti viileään veteen varapäällikön perässä. Kirpeä vesi tuntui rauhoittavalta, sen tuttu virtaus ja veto toi lohtua surkeaan tilanteeseen. Hopeavarjon tassut osuivat pian taas pohjaan ja kolli kahlasi rannalle. Hän pudisteli turkkinsa ja samassa kuuli pisteliään äänen, joka tiedusteli mitä ihmettä jokiklaanilaiset tekivät Myrskyklaanin reviirillä. Hopeavarjo oli vähällä purskahtaa nauruun; kuinkakohan monta kertaa kolli oli itse ylittänyt rajamerkit? Hänen oli täytynyt tehdä se lukemattomia kertoja. Hopeavarjo nosti vaaleanvihreän katseensa Kiroushenkeen ja mittaili mustaa kollia katseellaan. Myrskyklaanilaisen turkki oli pörhöllä ja hänen asentonsa oli varautunut. Hän tiesi olevansa alakynnessä. Hopeavarjo halusi sihahtaa kollille jotain ilkeää, mutta piti kielensä kurissa. Hän ei halunnut nolata itseään Tuulenvireen edessä yhtään enempää kuin oli jo ja sitä paitsi, Kiroushengen pentu oli juuri kuollut. Hopeavarjo ei pitänyt Kiroushengestä, mutta ei ollut kollin vika, jos Hämypilvi yhä rakasti häntä, eikä Hopeavarjoa. Kiroushenki kun oli vaikuttanut siirtyvän jo eteenpäin.
‘’Himmetassu on kuollut’’, Hopeavarjo naukaisi vakavalla äänellä. Siinä ei ollut sääliä tai empatiaa, mutta siinä ei myöskään ollut ivaa tai pilkkaa. Hopeavarjo ei ikinä voisi tuntea minkäänlaista vahingoniloa Himmetassun kuolemasta; nuori naaras oli menetetty aivan liian aikaisin ja ei ollut väliä kenen pentu tai mitä verta hän oli ollut, koska niin nuoren kissan menetys oli aina tragedia.
‘’Hämypilven toivoo, että tulet hyvästelemään hänet’’, Hopeavarjosta naukaisi, vaikka hänestä tuntui vaikealta sanoa Hämypilven nimi ääneen. Kolli ääni oli kuitenkin vakaa ja hänen silmien läpitunkeva katse oli naulittuna Kiroushenkeen. Kolli miltei unohti Tuulenvireen olevan hänen vierellään, hän keskittyi vain pitämään itsensä kurissa. Hopeavarjo oli aivan toinen kissa tässä tilanteessa, kun oli ollut vain hetki sitten. Ero oli, että Hopeavarjo ei halunnut näyttää minkäänlaista heikkoutta Kiroushengelle ja sellainen reaktio, mikä hänestä oli syntynyt Tuulenvireen seurassa... se sykki kipua, pelkoa ja satutettua sisintä. Sellaista haavaa Hopeavarjo ei ikinä paljastaisi viholliselle.

Koiturkki saattoi haistaa pelon ja veren pentutarhaan asti. Pelko hiipi kuningattaren sydämeen. Hän oli kuullut osittain leirin tapahtumat, muttei ollut uskaltautunut katsomaan. Niinpä Koiturkki oli pitäytynyt pentutarhassa, katsomassa pentujensa perään. Täplikäs naaras halusi pitää kolmikon Varjoklaanin katseelta suojassa niin pitkään kuin mahdollista - Korentopennun ja Elämäpennun puutteet saattaisivat langettaa heille kuolemantuomion.
Koiturkki tunsi sanoinkuvaamatonta helpotusta, kun näki Mustaliekin pelmahtavan pesään. Soturi painautui heti häntä vasten ja sai Koiturkin miltei kyynelehtimään onnesta. Häntä pelotti niin hirvittävästi, että mikään ei tuntunut paremmalta kuin kollin musta turkki hänen täplikästään vasten. Mustaliekki naukkaisi, että ei näyttänyt hyvältä. Koiturkki nielaisi. Hän oli kuullut huutoa ja rääkäisyjä. Hän oli kuullut Puna-apilan itkua. Koiturkki halusi kysyä mitä tasan tarkkaan oli tapahtunut, mutta ei uskaltanut. Mustaliekki näytti myös siltä, että ei halunnut puhua tapahtumista yhtään enempää. Koiturkin halusi taas itkeä, mutta taisi olla siihen liian peloissaan.
Mustaliekki yhtäkkiä singahti pois hänen viereltään. Koiturkki katsoi ihmeessä kollin perään, mutta huomasi samassa, että Mustaliekki oli ampaissut Korentopennun perään, joka oli yrittänyt karata pentutarhasta. Koiturkki katseli huojentuneena , kun Mustaliekki toi hänet takaisin emonsa tykö. Mustaliekki torui pentua ja kielsi muitakin lähtemästä ulos.
Pikkupentu katseli isäänsä suurilla sinisillä silmillään. Naaras oli lopettanut leikin ja katsoi hämmentyneenä pelokkaita vanhempiaan. Pennut olivat vielä liian nuoria ymmärtämään mitä oli tapahtumassa, mutta he saattoivat aavistaa, että joku oli vinossa. Pian Korentopentu kuitenkin loikkasi valkean naaraan kimppuun ja vaikka kuuron pennun hyökkäys epäonnistui surkeasti, se sai Pikkupennun huomion siirtymään takaisin leikin pariin. Naaras teki vastahyökkäyksen ja yritti napata toisen pennun hännän hampaidensa väliin.
Koiturkin käänsi katseensa Mustaliekkiin leikkivistä pennuista. Veriapila? Veritassu oli siis kuollut... Koiturkki ei voinut uskoa sitä todeksi, mutta hän oli tiennyt jo aiemmin, että jotain hyvin pahaa oli tapahtunut leiriaukiolla.
''En minäkään, mutta en tiedä miten suojella heitä. Kaikkialla on vaara, vihollinen on leirissämme'', Koiturkki kuiskasi kyynelien täyttäessä hänen silmänsä. Naaras painoi päänsä Mustaliekin turkkiin ja tukahdutti itkunsa.
''Minua pelottaa niin hirveästi'', Koiturkki naukaisi pienellä äänellä. Naaras oli yleensä kärkäs ja vahva, mutta nyt hän tunsi olonsa täysin voimattomaksi. Miten he voisivat pitää perheensä turvassa? Koiturkilla ei ollut aavistustakaan.

Päivänsäde tuntui pikkuhiljaa rauhoittuvan. Kermansävyinen naaras nosti pian katseensa Torahampaaseen. Päivänsäteen silmät suorastaan huokuivat rakkautta ja kolli tunsi matalan ja voimakkaan kehräyksen kumpuavan rinnastaan. Päivänsädekin kehräsi ja painoi päänsä vasten Torahampaan turkkia.
Päivänsäde teki Torahampaan aivan erityisen onnelliseksi. Jokin mustan järkäleen sisällä muuttui täysin pehmeäksi, kun naaraan silmät kohtasivat kollin omat. Hän oli niin onnellinen, että he olivat päättäneet perustaa perheen. Päivänsäde oli totisesti hänen elämänsä rakkaus. Päivänsäde oli aivan erityisen sievä ja kaunis, mutta ennen kaikkea tämä oli lempeä ja tunteikas. Naaras luotti Torahampaaseen ja uskalsi rakastaa häntä koko suuren sydämensä voimalla.
Päivänsäde tuntui olevan rauhoittuneen ja ehdotti, että he voisivat jakaa jotain tuoresaaliskasasta. Torahammas nyökkäsi hymyillen.
‘’Tietysti, minä käyn hakemassa meille jotain’’, Torahammas naukaisi. Kolli kurkotti nuolaisemaan vielä pehmeästi Päivänsäteen poskea, ennen kuin jolkotti tuoresaalisaaliskasalle valikoimaan saalista. Tuoresaaliskasa oli pienehkö, mutta Torahammas valitsi sieltä huoletta pulskan kyyhkysen, joka oli todennäköisesti metsästetty Myrskyklaanin puolelta. Hän valitsisi vain parasta kumppanilleen ja sitä paitsi, Torahammas oli suuri kissa. Hän ei millään pikku päästäisellä pärjännyt ja Päivänsäde söi monen edestä. Torahammas tepasteli takaisin Päivänsäteen luokse ja kävi makaamaan häntä vastapäätä. Samalla kun hän alkoi nyhtää höyheniä siivekkäästä, hän kysyi Päivänsäteeltä:
‘'Mitä veikkaat, monta pentua me oikein saamme?’’

Yötoive ei vastannut Lasikukan sanoihin, mutta Lasikukka tiesi, että parantaja oli kuunnellut jokaisen sanan. Musta naaras painautui häntä vasten, laskien päänsä hänen otsalleen. Lasikukan silmät painuivat umpeen silkasta kosketuksen onnesta. Naaras ei koskaan ollut ymmärtänyt miten hyvältä kosketus pystyi tuntua, mutta... Yötoiveen jokainen hipaisu sai Lasikukan sisukset palamaan. Hän ei ollut koskaan kokenut mitään niin ihanaa ja tulista samaan aikaan. Lasikukka avasi silmänsä, kun Yötoive vetäytyi hänestä. Naaraan silmissä oli kujeileva pilke, joka sai Lasikukan suun kääntymään hymyyn. Yötoive kävi yrittivarastollaan ja noukki muutaman lehden suuhunsa. Lasikukka tunnisti ne tammenlehdiksi - hän oli viettänyt niin paljon aikaa parantajanpesällä, että hän taisi tunnistaa miltei jokaisen kasvin yrttivarastossa. Ei hän välttämättä niitä jokaista osannut käyttää, mutta hän oli ehtinyt jo oppia osan käyttötarkoituksen.
Yötoive hoiti häntä tunnollisesti ja hellästi kuin herkkää kielonkukkaa. Parantaja pureskeli rauhallisesti yrtit tahnaksi ja hipaisi keveästi Lasikukan kylkeä, ennen kuin alkoi levittää tahnaa hänen arpiinsa. Ne olivat jo miltei parantuneet. Ruvet olivat jo suurilta osin lähteneet ja haavoja ei enää särkenyt kovin usein ja Lasikukka toivoi, että pian säryt loppuisivat kokonaan. Yötoive pian lopetti, hän oli hoitanut tarkasti ja huolellisesti jokaisen haavan ja raapaisun Lasikukan kehossa. Parantaja kiinnitti sitten intensiivisen katseensa Lasikukkaan. Lasikukka halusi, että tuo katse nielaisi hänet kokonaan, hän rakasti, miten se kulki hänen kehollaan ja helli Lasikukan jokaista kohtaa ja osaa... Nyt kuitenkin Yötoiveen katse pysyi hänen silmissään - tai paremminkin silmässään. Yötoiveen katse oli niin vahva ja niin täynnä tunnetta, että Lasikukan jalat oli pettää alta. Yötoive tuli lähemmäksi ja painoi kuononsa Lasikukan omaa vasten. Kosketus sähköisti ilman ja sai Lasikukan sydämen lyömään kiivaasti. Hän tunsi, että Yötoive oli sanomaisillaan jotain, sanat jo miltei leijuivat ilmassa. Yötoive kuitenkin siirtyi ja puski häntä pehmeästi, kävellen hänen ohitseen ja kiertäen hänet takaa. Naaraan silmissä oli leikkisä pilke, hän kiusoitteli Lasikukkaa ja naaras rakasti sitä. Yötoive myös kehräsi. Ääni oli suloinen, onnellinen, pehmeä. Lasikukka ei voinut olla hymyilemättä. Hän rakasti nähdä Yötoiveen tuollaisena. Yötoive asteli hänen vierelleen, nuolaisi hänen poskeaan ja istuutui niin, että naaraat olivat aivan kiinni toisissaan. Nyt Lasikukankin rinnasta kumpusi kehräys. Vihdoin Yötoive puhui ja sanat, jotka hän sanoi, lähettivät onnellisuuden vyöryn koko Lasikukan kehon lävitse. Lasikukan kehräys voimistui, vaikka se siltikin oli herkkää ja hentoa – niin pienestä kehosta ei voinutkaan lähteä kovin kovaa ääntä. Lasikukka oli aina ollut hentoinen kuin sinikellon kukka, mutta Yötoiveen seurassa hän tunsi olonsa vahvaksi ja rohkeaksi. Yötoive oli nimetty harvinaisen osuvasti. Naaras oli säkenöivää valoa keskellä tukahduttavaa pimeyttä. Hän oli kuun kajastus, kun synkkään yöhön toivoi valoa ja tähtien tuike, kun ilta oli pimein. Kyynel vierähti Lasikukan poskelle, naaras itki onnesta. Hän itki, koska ei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa sielua. Hän itki, koska ei ollut koskaan rakastanut, miten nyt rakasti.
‘’Minäkin rakastan sinua’’, Lasikukka naukaisi, ääni väristen sanojen voimasta. ‘’Rakastan sinua niin, että se melkein särkee, melkein rikkoo minut. Mutta sen sijaan se pitää minut kasassa. Se pitää minut elossa, koska yksin en olisi selvinnyt ikinä Surmaruusun kynsistä tai Murhatähden varjosta. Sinä pelastit minut, minä tiedän sen.’’
Lasikukka painoi päänsä vasten Yötoiveen kaulaa, varoen sotkemasta parantajan mustaa turkkia yrittitahnaan, joka oli hellästi sivelty hänen arpiensa päälle. Lasikukka kietoi häntänsä Yötoiveen hännän ympärille ja hymyili säkenöivästi. Hänen koko kasvonsa olivat kirkastuneet kuin niillä ei koskaan olisi näkynyt huoletta ja tuskaa. Tämä hetki oli täydellinen ja hän toivoi, että se olisi voinut jatkua ikuisuuden. Hän ja Yötoive kiinni toisissaan yrttien tuoksuisessa hämärässä pesässä. Lasikukka eläisi jokaisen hetken uudestaan elämässään, jotta saisi pysyä siinä hetkessä, Yötoiveen sylissä, sekunninkaan pidempään.

Korentopentu nuuhkaisi ilmaa. Kolli haistoi epävarmuutta. Se suorastaan leijui ilmassa, ja painoi harteita. Pieni pentu ei tarkkaan ottaen tiennyt, mitä se oikein tarkoitti. Hän tiesi ettei se ollut mitään hyvää. Kolli oli oppinut tunnistamaan hajun emolta. Samalla kun se outo ulkomaailmalta haissut kissa oli katsellut heitä. Se samainen josta Korentopentu ei ollut pitänyt, ja joka oli aiheuttanut emon epävarmuudentunteen. Pentu oli oppinut yhdistämään tuon vieraan kissan tähän epämiellyttävään tunteeseen. Tällä kertaa, epävarmuuden mukana oli jotain voimakkaampaa. Se poltteli pienen kollin tassuja, ja aiheutti levottoman olon. Korentopentu ei ollut varma, mikä sitä välitti. Se leijui hänen ympärillään joka suunnasta, mutta erityisesti valoisasta kolosta sitä tuntui tulvivan paljon. Niinpä pentu otti huteran askeleen toisensa perään, ja katsahti ulos aukosta.
Laskeva aurinko poltteli Korentopennun silmiä, ja samalla kun ne tottuivat valon määrään, tuo erotti ympärillä olevan maailman. Kollin suu loksahti auki, ja tuo katseli ympärilleen. Taivaalla loistava valopallo väritti taivaan eri sävyillä – väreillä joita Korentopentu ei koskaan ollut edes nähnyt. Aukiolla oli kymmeniä kissoja. Korentopentu ei osannut odottaa sellaista määrää. Toki tuo oli haistanut muutamia kissoja, muttei tiennyt että ulkona niitä olisi näin paljon. Samassa kollin niskaan tartuttiin hellästi. Korentopentu säpsähti, mutta enemmän säikähdyksestä kuin kivusta. Hänhän ei luonnollisesti ollut kuullut tulijaa, joten kosketus oli ollut odottamaton. Isä laski hänet takaisin sammaleelle, ja Korentopentu kallisti päätään. Tuo tiukka katse merkitsi jotain kiellettyä. Miksi he eivät voineet mennä tutkimaan ulkomaailmaa? Se oli paljon kiinnostavampi kuin tämä rajattu tila. Tuntui, että se oli jatkunut ikuisuuksiin..
Korentopentu muisteli mitä oli nähnyt ulkona, ja yritti kuvitella maisemaa mielessään. Hän ei kuitenkaan saanut siitä niin henkeäsalpaavaa, kuin se mitä hän oli omin silmin nähnyt. Kollin jalat syyhysivät jännityksestä, ja tuo hyökkäsi sisarensa kimppuun leikkisästi saadakseen niille jotakin tekemistä. Korentopennun hyökkäys epäonnistui, mutta tuo onnistui saamaan itsensä alta pois, ennen kuin toinen ehti nappaamaan hänen häntänsä hampaidensa väliin. Korentopennun suusta pääsi riemukas kiljaisu, vaikka tuo ei sitä itse kuullutkaan. Hän halusi kertoa sisarelleen valopallosta, ja siitä miten se värjäsi taivasta. Korentopentu ei kuitenkaan osannut. Eihän tuo edes tiennyt mitä olisi kertonut, saati sitten miten. Kierähtäessään pakoon toisen hyökkäykseltä, Korentopennun silmät osuivat emoon ja isään. Kumpikin vaikutti epävarmalta. Korentopennun turkki pörhistyi. Pieni pentu ei pitänyt siitä tunteesta yhtään. Kolli nousi vaivoin käpälilleen, ja hyppeli kömpelösti emonsa luokse. Olivatkohan he pettyneitä Korentopennun yrityksestä mennä ulos? Kollin korvat painautuivat vasten tuon päälakea, ja pentu asettui makaamaan emonsa kylkeen kiinni. Hän ei halunnut että emo ja isä olisivat pettyneitä häneen.

Kiroushenki katseli varautuneena, kuinka kaksi jokiklaanilaista kissaa pudistelivat vettä valuvia turkkejaan, ja astelivat lähemmäs. Hän ei aistinut kissoissa vihamielisyyttä, mutta se ei yksinään vielä tarkoittanut mitään. Tilanne voisi hänen kokemuksiensa mukaan eskaloitua hyvinkin nopeasti. Vaikkakin, jos Jokiklaani kerjäisi hankaluuksia, se olisi todennäköisesti lähettänyt rajan yli useamman kuin kaksi kissaa, hän ajatteli itseään rauhoitellen.
Kiroushenki huomasi hyvin, kuinka Tuulenvireen vierellä seisova harmaa kolli mittaili häntä vaaleanvihreällä katseellaan. Kollin katse oli arvioiva, aivan kuin tällä olisi ollut jotain häntä vastaan. Kiroushenki muisti nähneensä kollin joskus kokoontumisissa, ja hetken pohdittuaan muisti tämän nimeksi Hopeavarjo. Myrskyklaanin tuore varapäällikkö vastasi Hopeavarjon katseeseen tyynesti, kirkkaanvihreitä silmiään räpäyttämättä.
Kun Hopeavarjo viimein puhui, Kiroushenki räpäytti viimein vihreitä silmiään. Hetkeen musta kolli ei tiennyt mitä sanoa tai tuntea. Himmetassu oli hänen pentunsa, ja oli kai ainoastaan luonnollista, että hän tunsi surua kuulemastaan uutisesta. Hän ei ollut koskaan tuntenut Himmetassua, vaikka tämä olikin ollut aivan kuin Kiroushengen kaksoisolento. Himmetassu oli ollut hänen kolmesta pennustaan kaikkein ymmärtäväisin saadessaan kuulla totuuden isästään. Naaras oli vaikuttanut lupaavalta oppilaalta, ja Kiroushenki oli varma, että tästä olisi vielä jonain päivänä voinut tulla hyvä ja uskollinen soturi Jokiklaaniin.
Hän ei ollut kuitenkaan osannut arvata, että Tähtiklaani ottaisi naaraan riveihinsä niin nuorena. Kiroushenki muisti nähneensä mustan naaraan edellisessä kokoontumisessa, jossa tämä oli näyttänyt pirteältä ja hyvin syöneeltä. Mitä olisi siis voinut tapahtua niin nuorelle ja voimakkaalle kissalle? Sairaus kenties, Kiroushenki ajatteli, ja mietti millainen sairaus veisi niin nuoren kissan niin nopeasti.
Kiroushenki otti epäilevän askeleen taaksepäin, kun Hopeavarjo esitti hänelle Hämypilven toiveen. Hän ei ollut puhunut naaraan kanssa ikuisuudelta tuntuvaan aikaan, eikä ollut varma olisiko halunnut nähdä tätä nyt. Hän ei ollut varma kestäisikö nähdä naaraan murtuneen katseen, ja kääntää tälle silti selkänsä.
Kiroushenki oli nuorena todellakin rakastanut Hämypilveä koko sydämensä pohjasta. Hän oli melko varma, että jokin osa rakasti harmaata naarasta edelleen, ja tulisi aina rakastamaan. Se osa oli kuitenkin hautautunut jonnekin syvälle, ja Kiroushenki tiesi, ettei sille osalle olisi tilaa hänen nykyisessä asemassaan. Hänen olisi ajateltava Myrskyklaanin parasta. Hän oli nyt klaaninsa varapäällikkö, eikä varapäällikkö voisi elää toinen tassu Jokiklaanissa.
Silti, kuinka hän voisi koskaan kieltäytyä pyynnöstä? Vaikkei musta kolli ollutkaan ollut läheinen pentunsa kanssa, olisi hänen silti kunnioitettava tämän muistoa jättämällä tälle hyvästit kasvotusten.
Kiroushenki sulki hetkeksi silmänsä ja vilkaisi sitten taakseen. Ehkä hänen poissaoloaan ei huomattaisi, jos hän ei viipyisi Jokiklaanissa kauaa.
”Tulen tietenkin hyvästelemään Himmetassun”, hän naukaisi lopulta nyökäten. Suru kuulsi mustan kollin äänestä, ja hän tunsi raskaan, näkymättömän painon lavoillaan. Oli väärin, että niin nuori kissa riistettiin Tähtiklaaniin, vaikka tällä olisi vielä ollut paljon nähtävää myös metsässä.
”Mitä tapahtui?” hän kysyi lopulta, ja selvitti kurkkuaan odottaen, että jokiklaanilaiset johdattaisivat hänet rajan yli oikeaan paikkaan.

Tuulenvire vilkaisi Hopeavarjoa hieman epäluuloisena kiukunpuuskan jälkeen. Naaras ei koskaan ollut nähnyt soturia yhtä reunalla, ja varapäällikköä säälitti hieman soturin tilanne. Hän kuitenkin suuntasi katseensa eteenpäin, ymmärtäen että Hopeavarjo tuskin arvostaisi aiheesta puhumista. Tuulenvire hymyili apeasti kollin mourutessa, ettei hän ymmärtänyt kuitenkaan. Eipä niin.
Tuulenvire suorastaan hypähti nähdessään Kiroushengen astelevan Myrskyklaanin reviirin aluskasvillisuudesta näkyviin. Aikamoinen onnenkantamoinen löytää kolli ensimmäisillä askeleilla vihollisen reviirin sydämeen – vieläpä yksin. Tyytyväisyyden takana lepäsi hienoinen pettymys siitä, etteivät he päässeet leiriin asti Vaahteratähden puheille. Tuulenvire avasi suunsa selittääkseen heidän läsnäolonsa syyn, mutta Hopeavarjo ehti ensin. Varapäällikkö seurasi tarkasti miten Hopeavarjo asian kertoi. Melko ilmeettömästi, josta Tuulenvire oli kiitollinen. Kollin äskettäisestä kiukunpuuskasta olisi voinut kuvitella tuon hyppäävän Kiroushengen niskaan. Tuulenvire nyökkäsi pienesti tukien soturin sanoja, ja katseli kiinnostuneena Kiroushengen reaktiota. Se oli hieman lattea. Tuulenvire ei voinut syyttää yönmustaa kollia, sillä tuolla tuskin oli lainkaan välejä Himmetassun kanssa. Kaikki kolme Hämypilven pentua vaikuttivat erittäin neutraaleilta isänsä suhteen. Särötassulla oli ehkä viileimmät välit kolliin, mutta Tuulenvire epäili tuon todella vihaavan Kiroushenkeä.
”Mennään sitten.” Tuulenvire naukaisi hyväksyvästi Myrskyklaanin varapäällikön hyväksyessä kutsun. Pulahtaen takaisin viileään jokeen, Tuulenvire kauhoi käpälillään voimakkaasti saavuttaakseen jälleen oman reviirinsä. Tuon kammetessa itseään kuivalle maalle, Tuulenvire varmisti olkansa yli että kummatkin kollit olivat onnistuneet tekemään saman. Ei hän Hopeavarjosta huolehtinut, mutta Kiroushengellä tuskin oli yhtä lämpimät välit jokeen. Ravistellen turkkiaan, Tuulenvire huokaisi Kiroushengen kysymykselle. ”Hän kuoli omaan pesäänsä.” Naaras aloitti takellellen. Jostain syystä nuoren oppilaan kuolema kosketti toista. ”Ilmeisesti Himmetassu tukehtui syödessään. Särötassu ja Väretassu olivat paikalla. Parantaja saapui liian myöhään, eikä mitään ollut enää tehtävissä. En usko, että kukaan olisi voinut mitään vaikka parantaja olisi ollut paikalla kuinka aikaisin. Tämä tapahtuma oli traaginen.” Naaraan ääni värähti, ja tuo lähti astelemaan Jokiklaanin leiriä kohti.
Matka taittui hiljaisuuden vallitessa. Tuulenvire aisti takaansa kireän ilmapiirin. Hän ei tiennyt oliko Kiroushenki huomannut Hopeavarjon mustasukkaisuuden. Ei ainakaan vaikuttanut siltä. Varapäällikkö päästi hiljaisen, tyytyväisen huokauksen nähdessään leirin suuaukon edessään. Ehkä kireä ilmapiiri helpottuisi hieman leirissä. Heti ajatuksen jälkeen Tuulenvire muisti, että piikkihernetunnelista astumisen jälkeen Hämypilvi ja Himmetassun ruumis lisättäisiin jo nyt ratkaisua vailla olevaan yhtälöön. Tuulenvire työntyi sisälle leiriin, ja päästi Hopeavarjon ja Kiroushengen seuraamaan. Hämypilvi oli siirtänyt Himmetassun ruumiin aukiolle, missä naaras parhaillaan makasi. Sirppitassu istui oppilastoverinsa ruumiin vierellä, mutta poistui takavasemmalle huomatessaan leiriin tulijat. Väretassun katse nousi käpälistään, ja tuon korva värähti. Tuulenvire aisti kiinnostusta niiltäkin jotka eivät olleet osallisina.
Hämypilvi oli selvästi haistanut tulijat, ja naaraan pää oli kääntynyt sisäänkäynnin suuntaan. Tuulenvire erotti hetkellisen paniikin naaraan silmistä, kunnes tuo nousi ylös, ja asteli raskain askelin.. Hopeavarjon eteen. Tuulenvire istui kauemmas hieman yllättyneenä, jääden kuitenkin kuuloetäisyyden sisäpuolelle. Hän kuuli soturittaren naukuvan hiljaisen, mutta vilpittömän kiitoksensa Hopeavarjolle. Kiitoksessa oli jotain syvempää, mite Tuulenvire ei pystynyt paikantamaan. Sen jälkeen Hämypilvi katsahti Kiroushenkeen, ja heilautti häntäänsä hivenen seuraamisen merkiksi, ennen kuin asteli takaisin Himmetassun ruumiin vierelle. Hämypilvi asettui takaisin makaamaan, ja Tuulenvireen katse kääntyi mielenkiinnolla Hopeavarjoon ja Kiroushenkeen.

Kiroushenki kohtasi hänen katseensa ja Hopeavarjo ponnisteli, että ei olisi pörhistänyt karvojaan. Hän olisi voinut hypätä kollin kimppuun ja repiä ainakin muutaman karvatupon pois Kiroushengen mustasta turkista, mutta tiesi, ettei siitä olisi ollut kovasti hyötyä. Kolli vaikutti olevan hieman vaivautunut kuulemastaan uutisesta. Tytär jota hän ei koskaan tuntenut oli menehtynyt. Oli siinäkin isä.
Hopeavarjo kääntyi ympäri ja suuntasi Tuulenvireen perään. Naaras vastasi Kiroushengen kysymyksiin. Hopeavarjo puri leukojaan yhteen niin kovaa, että se melkein sattui. Hetkellinen itsehillintä oli vielä helppoa, mutta nyt hän joutui kävelemään leiriin kasvot peruslukemilla. Se oli jo vaikeampaa. Hopeavarjon pää surisi kuin herhiläispesä, mutta hän piti liikkeensä hallittuina. Hänen yleensä pehmeä kävelynsä, joka oli hioutunut hiiren hiljaiseksi kaksijalkalan petollisilla kujilla, oli muuttunut jännittyneeksi ja kireäksi ja oli selvää, ettei hän pitänyt myrskyklaanilaisesta seurasta.
Hopeavarjo ui joen ylitse. Tuulenvire lähti johtamaan partiota kohti Jokiklaanin leiriä. Hopeinen soturi jäi Kiroushengen vierelle hänen taakseen. Hopeavarjo tunsi kuinka hänen kynnet halusivat liukua ulos heidän kävellessä. Kolli esti itseään, mutta vilkuili myrskyklaanilaista sivusilmällään korviaan luimistellen. Hopeavarjo huomasi, että Kiroushenki oli häntä hieman suurempi. Kollilla oli leveät lavat ja terävät piirteet. Hopeavarjolla puolestaan oli pyöreähköt, vakavat kasvot ja solakampi rakenne. Jokiklaanilaisiin kolleihin verrattuna Hopeavarjo oli leveälapainen, mutta Kiroushengestä näki, että hänen suonissa virtasi Myrskyklaanin veri. Kollilla oli vantterampi rakenne, toisin kuin jokiklaanilaisilla, jotka olivat yleensä vähän solakampia, jotta vedessä he voisivat uida vikkelästi kuin kalat. Hopeavarjon veressä ei virrannut tippaakaan Jokiklaania, mutta kuiden aikana hänenkin oli tullut erakkopäiviään solakammaksi uidessaan ja kalastaessaan ja muuttunut enemmän jokiklaanilaisen näköiseksi, joskin hänen ei koskaan tulisi täysin muistuttamaan perinteistä Jokiklaanin kollia. Hopeavarjo tajusi miten eri näköisiä hän ja Kiroushenki olivat. Heidän luonteensakaan tuskin kohtaisivat, olivathan he kasvaneet aivan vastakkaisilla tavoilla.
Hopeavarjon ei sanonut mitään, mutta hän tiesi, että Myrskyklaanin karvapallo tuskin oli niin tyhmä, ettei huomaisi hänen selvää vihamielisyyttään ja inhoaan häntä kohtaan. Hopearaidallinen soturi tosin epäili, että hän tiesi miksi. Hän tuskin ymmärsi, että melkein ainoa syy miksi Hopeavarjo koki niin kovaa vastenmielisyyttä Kiroushenkeä kohtaan oli, koska hän vain halusi Hämypilven itselleen. Hän halusi, että naaras unohtaisi mustaturkin ja katselisi Hopeavarjolla niillä silmillä, mitä hän oli joskus katsonut Kiroushenkeä. Hopeavarjo nimittäin tiesi, että jos näkisi Hämypilven silmissä palavaa rakkautta niiden osuessa Kiroushenkeen, Hopeavarjo mätänisi sisältä.

Hopeavarjo näki leirin tulevan näkyviin. Tuulenvire huokaisi - helpotuksesta. Hopeavarjo tunsi yhtäkkistä katumusta siitä, että Tuulenvire oli joutunut hänen lapsenvahdikseen. Hopeavarjoa myös hävetti miten hän oli käyttäytynyt aiemmin. Kollin olo oli nyt sentään hieman tasaisempi.
Leirin astuessaan Hopeavarjon silmät vetivät kohti Hämypilveä. Samalla hetkellä kun naaraan upeat siniset silmät, aavat kimmeltävät meret, laskivat katseensa Hopeavarjoon, tukahduttava suru palasi takaisin vyöryen. Kiroushenkeä vihatessaan, Hopeavarjo oli onnistunut työntämään hetkeksi tuskan tunteet syrjään, mutta nyt... Hämypilven katse korvensi ja Hopeavarjo pystyi vaivoin kohtaamaan sitä. Naaras naukui hiljaisen kiitoksen ja äänessä oli jotain käsittämätöntä. Hopeavarjo ei pystynyt vastaamaan. Hän olisi halunnut sanoa jotain polttavaa, jotain ilkeää, mutta ei kyennyt. Häntä vain itketti. Hän ei jaksanut olla enää kova, hän halusi vain käpertyä kerälle ja valittaa kuin pikku pentu.
Hämypilvi kääntyi Kiroushengen puoleen ja viittoili häntä seuraamaan. Hopeavarjo katsoi Kiroushenkeä ja hänen katseensa oli myrkyllinen. Kateus tuntui tukahduttavalta, mutta menetys poltti vielä pahemmin. Hopeavarjo ensimmäistä kertaa paljasti muutakin kuin vain tukahtunutta vihaa. Nyt hän ei voinut hallita sitä, hän ei voinut hallita myrkkyä, joka virtasi hänen verensä tilalla. Kuitenkin yhtäkkiä Hopeavarjo käänsi katseensa pois. Hänen silmänsä kulkeutuivat hänen tassuihinsa ja samassa vihan tilalle astui uupumus. Ei hän ollut tällainen. Hän ei voinut syyttää Kiroushenkeä, vaikka halusikin. Hopeavarjon täytyi antaa hänen hyvästellä tyttärensä. Hän voisi inhota myrskyklaanilaista koko sydämestään ja se ei silti korjaisi tilannetta yhtään paremmaksi. Hopeavarjo tunsi olevansa vain täysin lopen uupunut. Hän toivoi, että olisi voinut ummistaa silmänsä ja itkeä itsensä uneen. Hopeavarjo harkitsi kääntyä ja juosta tiehensä, mutta sen sijaan hän nousi ja käveli Tuulenvireen vierelle. Kolli istuutui puolen hännänmittaa naaraan vierelle, ei lähelle, vaan vierelle, niin kuin ystävät tapasivat istua. Naaras tuntui rauhoittavalta jostain syystä, joka ei avautunut edes Hopeavarjolle itselleen. Varapäällikön vierellä hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa enää ihan niin yksin ja mikä tahansa mikä sai Hopeavarjon tuntemaan olonsa edes hiuskarvaa paremmaksi oli tervetullutta.