Life Of The Forest

Hämypilvi tiesi ettei hänen olisi pitänyt. Hän ei olisi saanut asettaa Hopeavarjoa asemaan, missä hän nyt oli. Oliko hän todella yrittänyt vain korvata Kiroushenkeä Hopeavarjolla? Hämypilvi ei enää itsekään tiennyt kumman halusi. Sen hän tiesi, ettei halunnut nähdä kummankaan silmissä sitä petettyä vihaa minkä hän näki Hopeavarjon vihreissä silmissä. Ne leimusivat, ja tuijottivat suoraan hänen sieluunsa. Hämypilvi tunsi itsensä niin pieneksi. Hopeavarjo suorastaan lyttäsi katseellaan hänet oppilaiden pesän maahan. Hänellä oli siihen oikeus. Hämypilvi ei pystynyt enää katsomaan kollin silmiin. Hän oli ollut hirveä. Hän oli aistinut rakkauden, ottanut sen vastaan ja antanut Hopeavarjolla toivoa. Toivo oli kamalin asia kaikesta. Se pystyi tuhoamaan lukemattomia kertoja. Ja Hämypilvi oli käyttänyt sitä aseenaan. Hänen täytyisi päättä. Täytyisi tehdä lopullinen päätös nyt. Vaikka, Hämypilvi ei ollut edes varma oliko enää mitään päätettävää. Soturitar otti askeleen kohti Hopeavarjoa, ja avasi suunsa. Soturi oli jo poissa.
Hopeavarjon sanat kaikuivat pilkkaavina Hämypilven korvissa. Miten hän voi työntää kollin pois, vaikka Kiroushenkikään tuskin tahtoisi häntä enää. Mitä jos Myrskyklaanin varapäällikkö halusikin hänet? Mitä sitten? Hämypilven sydän löi naaraan korvissa asti. Miksi hän oli pyytänyt Hopeavarjon etsimään Kiroushengen. Miksi hän oli pyytänyt ketään etsimään Kiroushengen? Halusiko hän todella että soturi hyvästeltiin Himmetassun, vaiko tahtoiko Hämypilvi vain nähdä tumman soturin. Oliko hän todella niin itsekäs? Miten yksi hetki voi pilata kaiken niin pahasti. Juuri hän oli nukkunut kylki kyljessä hopeanharmaata soturia vasten, ja nauttinut läheisyydestä minkä he olivat jakaneet. Hämypilvi oli löytänyt osan itsestään, kun Hopeavarjo löysi hänet. Halusiko hän todella menettää sen osan taas? Kolli ei ollut ollut mitään muuta kuin rakastava, ymmärtäväinen ja kärsivällinen Hämypilveä kohtaan. Soturitar nyyhkäisi. Hän toivoi, että Hopeavarjo palaisi takaisin. Että kolli olisi painautunut häntä vasten, ja antanut uuden mahdollisuuden, mitä Hämypilvi ei ansainnut. Naaras ei tahtonut mitään muuta, kuin tuntea toisen läheisyyden taas. Kiroushenki ei koskaan ollut ollut todellisesti läsnä, juuri niinkuin Hopeavarjo oli kylmästi todennut. Kolli oli ollut rakastava, mutta he eivät voineet olla todellisesti yhdessä. Hämypilvi oli aina elänyt maailmassa mitä pyöritti rakkaus. Silti, hän oli saanut tuntea sitä vain etäisesti. Ja sitten Hopeavarjo tupsahti hänen elämäänsä.
Hämypilvi ei ollut edes ymmärtänyt kuinka paljon tuo nautti soturin seurasta, ennen kuin nyt kun tuo oli poissa. Hänen täytyisi puhua molempien, Kiroushengen ja Hopeavarjon kanssa. Pelkästään Hopeavarjon, jos Kiroushenki päättäisi olla tulematta. Hämypilven täytyisi ainakin pyytää anteeksi. Hän ymmärtäisi, jos Hopeavarjo ei enää haluaisi ikinä nähdäkään häntä. Hämypilvi kunnioittaisi sitä, miten ikinä Hopeavarjo tulisikaan reagoimaan. Hänellä ei enää ollut oikeutta valittaa.
Hämypilvi katsahti Himmetassun ruumiiseen lasittunein silmin, ja tarttui hellästi tuon niskanahasta. Soturitar raahasi oppilaan hellästi aukiolle, ja asettui makaamaan tuon viereen. Naaras valvoisi yön hänen vierellään.

Vedensolina lähti seuraamaan häntä ulos leiristä. Naaras miltei törmäsi Murhatähteen kun työntyi ulos Tuuliklaanin leiristä. Kaksikko seisoi lähekkäin ja sain pienen hymynkareen nousevan Murhatähden huulille hänen itse edes huomaamattaan. Vedensolina nosti smaragdinvihreät silmänsä Murhatähteen. Vedensolina oli niin kaunis, kauniimpi kuin kukaan. Murhatähti yllättyi miten paljon piti siitä, että nuo silmät olivat kiinnittyneet häneen. Miten paljon hän nautti, että Vedensolinan ominaistuoksu leijui hänen ympärillään. Vedensolinan katse oli ihaileva, suorastaan palvova. Tietysti Murhatähti piti siitä, mutta... Oliko Murhatähti alkanut todella välittää Vedensolinasta? Oli kolli aina pitänyt Vedensolinasta, mutta ehkä hän ei ollut ymmärtänyt kuinka paljon. Murhatähti ei ollut vielä tiennyt miten hänen ja Vedensolinan suhteelle kävisi etäisyyden mukana. Olisihan Murhatähti voinut jättää Vedensolinan Tuuliklaaniinkin oman onnensa nojaan. Kuitenkin Murhatähti tajusi, ettei halunnut. Hän halusi, että soturitar naulitsi nuo smaragdinvihreät silmänsä Murhatähteen ja katsoi kollia kuin ei olisi saada tarpeekseen. Murhatähti ei halunnut, että kukaan Tuuliklaanin kolli koskisikaan Vedensolinaan. Naaras oli hänen.
''Pian, mutta en tiedä milloin. Minun on pakko katsoa Surmaruusun perään enemmän kuin ajattelin, sillä no... näit mitä hän saa aikaan. En olisi koskaan toivonut, että Veriapilalle olisi käynyt noin... Vedensolina olen pahoillani, todella olen'', Murhatähti naukaisi, tarkoittamatta sanaakaan, mutta vetäen katuvaisen ilmeen kasvoilleen. ''No yhtäkaikki, tulen käymään sen takia paljon Tuuliklaanissa.''
Murhatähti katseli Vedensolinan herkkiä piirteitä, notkeaa tuuliklaanilaisen kehoa. Hän muisti miltä tuntui koskettaa naarasta. Hän muisti miltä naaras näytti Varjoklaanin päällikön pesän hämärässä valossa, miltä hänen turkkinsa tuntui Murhatähden omaa vasten. Murhatähti tunsi kummaa haikeutta ja säikäytti itsensäkin. Murhatähti piti itseään manipulaation mestarina, mutta oliko hän jäänyt oman pelinsä uhriksi? Tällä kertaa näytti, että se oli mahdollista.. Murhatähteä ei haitannut kuitenkaan tulos. Häntä ei ollut koskaan valta tehnyt yksinäiseksi, mutta hänestä tuntui yhtäkkiä hyvältä, että oli joku joka katsoi häntä palavalla rakkaudella. Ja joku, jota katsoa samalla lailla takaisin.
''Vedensolina haluan, että olet kumppanini'', Murhatähti naukaisi hiljaa, mutta yhtäkkiä kiihkeästi. ''Haluan, että sinä olet minun ja vain minun. Yhdistin Tuuliklaanin ja Varjoklaanin, jotta mikään typerä este ei tule tällaisen rakkauden välille. Meidän välillemme. Haluan nähdä sinua, mutta kysymys kuuluu.. kuinka paljon haluat Tuuliklaanin tietävän?''
Murhatähti kallisti päätään ja tutki Vedensolinan ilmettä.
''Minun asemassa kukaan ei voi sanoa yhtään mitään siihen, kenen kanssa haluan jakaa elämäni. Kuitenkin sinun kohdallasi Tuuliklaani ei välttämättä ole yhtä ymmärtäväinen'', Murhatähti naukaisi. ''Tietysti jos haluat olla kanssani, saat aikaa kertoa heille. Monien varmasti pitää totutella Varjoklaanin läsnäoloon. Silloin voimme olla tapaamatta julkisesti, mutta... en halua, että ikuisesti olet vain minun salaisuuteni.''
Murhatähti astui lähemmäksi ja puski naaraan kaulaa rakastavaisesti.
''Haluan, että olet minun rinnallani koko maailman nähtävänä. Olet liian kaunis salattavaksi'', Murhatähti kehräsi, Vedensolinan korvaan ja nuolaisi viettelevästi hänen poskeaan. ''Ymmärrän jos se on liikaa pyydetty ja voin antaa sinulle miettimisaikaa. Kuitenkin toivon, että olet minun.''
Murhatähti oli vilpitön sanoissaan, kerrankin. Hän vetäytyi hieman, voidakseen katsoa naarasta silmiin hänen vastatessaan. Murhatähden katseessa oli uutta roihua, joka aikaisemmin ei ollut vielä ilmestynyt hänen keltaisiin silmiin. Murhatähti uskoi, että Vedensolina suostuisi. Toisaalta hän oli juuri palannut kotiin - kotiin, jonka Murhatähti pyysi hänet pettämään.

Surmaruusu nyökkäsi nopeasti Murhatähdelle ja katsoi kuinka kuinka tuo katosi Tuuliklaanin leirin sisäänkäynnistä. Pian tuon perään meni myös se Tuuliklaanin naaras, ja Surmaruusun kasvoille nousi pieni, ilkikurinen hymy. Hänelle ei ehkä oltu kerrottu tästä, mutta hän oli koko ajan tiennyt siitä. Olihan hän sentään kollin oikea käpälä - tällainen ei mennyt häneltä yli. Hän tiesi kaiken mitä Varjoklaanissa tapahtui, ja tulisi nyt tietämään kaiken Tuuliklaanista. Halusivat tai eivät, hän oppisi tuntemaan heidän heikkoutensa.

Kylmänviileästi Surmaruusu käveli parantajanpesään ja nappasi harmahtavaa naarasta niskasta kiinni. Tuuliklaanin parantajan suusta karkasi epämääräisiä sähähdyksiä ja muutama kirous, mutta tuosta ei ollut vastusta hänelle. Hän heitti tuon pesästä ulos - parantaja oli käyttäytynyt typerästi ja tuosta hän ansaitsi julkisen läksytyksen. Jos tuo olisi ollut kuka tahansa muu, hän olisi varmasti antanut tuon kokea saman kohtalon minkä se oppilaskin - mutta parantaja oli toistaiseksi koskemattomissa.
“En tiedä huomasitko, mutta käytöksesi oli ala-arvoista. Kalanpyrstö on naurettava pelkuri - ja mitä sinä teet? Raapaiset kissaa silmään joka tulee pyytämään sinulta apua! Jotta katsoisit pökertyneen klaanitoverisi perään! Kiinnostiko sinua yhtään mitä sille oppilaalle tapahtui? Kiitä onneasi että olet parantaja, muuten ehkä olisin tehnyt sinulle saman!” Surmaruusu naukaisi kiivaasti, katsoen harmahtavaa naarasta suoraan silmiin. Tuuliklaanin parantaja oli väsyneen ja lasittuneen oloinen, eikä tuo tuntunut kuuntelevan yhtään mitä Surmaruusu sanoi.
“Siivoa sotkusi ja tee näille kissoille jotain”, Surmaruusu naukaisi vielä ja alkoi tuuppia pökertynyttä kissaa kohti parantajan pesää. Pian myös Kalanpyrstö ja itse parantaja menivät sisälle pesään. Surmaruusu käänsi katseensa menehtyneeseen oppilaaseen, joka lepäsi edelleen aukiolla.
“Aiotteko te haudata tuon vai jättää sen siihen mätänemään? Ties mitä tauteja se levittää siinä.”

Unilampi tarkkaili leirin sekamelskaa ärtyneenä. Yksi kuollut, yksi haavoittunut, ja yksi verisesti loukkaantunut. Henkisesti siis. Puna-apila saisi maksaa liiallisesta suunsoitostaan, mutta ei nyt. Eikä fyysisesti. Unilampi ei ollut fyysisten rangaistustaan kannattaja, toisin kuin tämä Murhatähden oikea käpälä. Samalla kun tuo vilahti parantajanpesään ahdistelemaan Safiiriruusua.
Unilampi ehti kaksikon väliin vasta sen jälkeen kun tuo tuo epäkunnioittava ketunläjä oli lopettanut parantajan rääkkäämisen. Unilampi pakotti katseensa kivenkovaksi. Hän ei pelännyt tuollaisia surkimuksia - hänellä ei ollut mitään syytä siihen. Siinä missä naaras hävisi nopeudessa Tuuliklaanin sotureille, tuo oli erittäin taitava taistelija. Naaras ei tahtonut hyökätä Surmaruusun kimppuun, mutta Unilampi puolustaisi omiaan.
”Etkö ymmärtänyt ensimmäisestä kerrasta - minä rankaisen omia kissojani. Sinä et koske fyysisesti yhteenkään minun soturiini, oppilaaseeni, pentuuni, kuningattareeni, klaanivanhimpaani, varapäällikkööni, etkä varsinkaan parantajaani. Minun klaanissani kissat eivät saa fyysisiä rangaistuksia, joten pidä kynnet sisällä.” Unilammen äänensävy oli hyytävän kylmä, ja tuo kohotti päätään. ”Ja mitä Veriapilan ruumiiseen tulee, anteeksi, että oma tuhosi häiritsee sinua niin paljon. Puna-apila, ja muut halukkaat saavat surra menestystään juurikin niin kauan, kuin he haluavat. Jos sinua häiritsee se, voit poistua leirin ulkopuolelle.”
Unilampi siirsi huomionsa Surmaruususta Safiiriruusuun, ja auttoi tuon ylös. ”Oletko kunnossa? Haluatko että autan sinut takaisin pesääsi?” Unilampi ei tehnyt elettä vain hyvää hyvyyttään. Tottakai oli mukavaa auttaa omaa klaaniaan, ja niin edelleen, mutta vielä mukavampaa oli luottamuksen rakentaminen. ”Ja sinä, joka kävit parantajanpesässä”, Unilampi katsoi Kalanpyrstöä. ” Safiiriruusu varmasti auttaa sinua toivuttuaan hetken hänen käsittelystään.” Unilampi loi piikikkään katseen Surmaruusuun. Naaras ei kuitenkaan ansainnut hänen ajastaan yhtään sen enempää, vaan Unilampi käänsi selkänsä tylysti toisen klaanin kissalle. Soturittarelta ei ollut hajuakaan Varjoklaanin kissan nimestä, mutta tuo auttoi apua pyytävät parantajanpesään. Samalla Unilampi katsahti Safiiriruusua. ”Emme ole kumpikaan järin mukavassa asemassa, mutta pyydän, että kohtelet niitä kunnioituksella, jotka tekevät samoin sinulle. Tämä apua hakeva Varjoklaanin soturi ei ole tehnyt mitään väärin, siispä anna hänelle mahdollisuus osoittaa, että hän on kunnon kissa.”

Mustatähti oli juuri käpertynyt oman pesänsä kaislapedille, ja saanut sen lämpenemään mukavasti, kun hänen korviinsa kantautui hälinää aukiolta. Musta kolli avasi vihreät silmänsä ja kuulosteli tarkemmin. Mitä oikein Tähtiklaanin nimeen aukiolla taas tapahtui, hän ajatteli uupuneena ja itsekseen huokaisten. Koko päivä oli ollut yhtä hullun myllyä, kun kissoja oli tulvinut Jokiklaaniin joka ilmansuunnasta ja lisäksi he olivat menettäneet parantajansa. Edes pieni päivänpaiste risukasaan oli ollut, että hän oli saanut viimein nimittää tyttärensä soturiksi, ja Liljalampikin oli palannut turvallisesti takaisin kuukiveltä.
Ähkäisten Mustatähti nousi vuoteeltaan, ja tassutti pesänsä suuaukolle juuri, kun Sulomielen tuttu mutta jokseenkin kireä ääni kuului kutsuvan häntä.
”Tulossa ollaan”, hän naukaisi haukotellen ja astui iltahämärään.
”Mitä täällä oikein tapahtuu?” hän kysyi. Vilkaistessaan ympärilleen, hänen korviensa asento valpastui, ja lihakset kiristyivät jännityksestä. Jo nopealla silmäyksellä hän aisti, että jokin oli pahasti vinossa.
Särötassu ja Väretassu istuivat tuoresaaliskasan liepeillä murtuneen näköisinä, tavallista lähempänä toisiaan kuin yleensä. Hämypilveä ei näkynyt missään, ja Hopeavarjon häntä pilkisti oppilaiden pesästä. Sirppitassukin näytti olevan hiukan poissa tolaltaan, ja Liljalampi oli myös poissa pesästään.
”Hyvä tähtiklaani sentään, kertokaa nyt joku mitä on tekeillä!” hän huudahti, kun ei saanut heti vastausta kysymykseensä. Päällikkö ei tosin tarvinnut vastausta, sillä jo huudahtaessaan hän näki, kuinka Hämypilvi ilmestyi ulos oppilaiden pesästä raahaten mukanaan mustaa möykkyä.

Mustatähti tunnisti möykyn heti, se ei voinut olla kukaan muu kuin Himmetassu. Nuori oppilas näytti veltolta ja elottomalta.
Hämmentyneenä Mustatähti räpäytti silmiään ja vilkaisi kumppaniaan. Himmetassu oli ollut terve ja lupaava soturinalku, mitä kummaa oli oikein voinut tapahtua? Mustatähti näki sivusilmällään Tuulenvireen lähestyvän häntä. Ehkä hänen varapäälliköllään olisi tarjota hänelle selitys siitä, miksi yksi heidän klaaninsa oppilaista makasi kuolleena aukiolla.
Selityksen sijaan, ja Mustatähden pienoiseksi pettymykseksi, Tuulenvire ilmoitti kuitenkin aikeistaan lähteä Hopeavarjon kanssa Myrskyklaaniin etsimään Kiroushenkeä. Musta kolli ilmaisi nyökäten hyväksyntänsä, vaikkei ollutkaan varma ehtikö varapäällikkö edes kiireessään nähdä sitä. Olisi vain oikeus ja kohtuus, että Himmetassun isä saisi tietää jälkikasvunsa liittymisestä Tähtiklaaniin. Pieni suru pisti mustan kollin sydäntä, ja tämä pudisti hitaasti päätään. He olivat saaneet kaksi uutta kissaa Jokiklaaniin, mutta samalla myös menettäneet kaksi.
”Haluaisiko joku selittää minulle, miten tällaista on päässyt tapahtumaan?” hän kysyi surua äänessään samalla, kun asteli aukion poikki maassa makaavan Hämypilven ja Himmetassun ruumiin luo.
”Olen niin pahoillani, hän oli lupaava oppilas ja hyvä kissa”, hän naukaisi surevalle emolle, ja kosketti hellästi tämän turkkia kuonollaan.
Hämypilvi oli nuorempana ollut hänen oppilaansa, ja siksi mustalla kollilla oli naaraaseen erityinen side. Hän oli aina tahtomattaankin hiukan suosinut naarasta, ja katsonut tassujen läpi tämän romanssin Myrskyklaanilaisen soturin kanssa. Romanssin, jonka seurauksena oli syntynyt kolme pentua, joista yksi nyt makasi kuolleena leirin hiekkaisella maalla.
Mustatähden suusta pääsi raskas huokaus, ja hän tunsi uupumuksen painavan ryhtiään kasaan. Joskus hän mietti, oliko tehnyt väärin, kun ei ollut pistänyt loppua hämypilven ja Kiroushengen suhteelle. Etenkin, kun oli tiennyt ettei se voisi pidemmän päälle kestää. Ei, ellei jompikumpi kääntäisi selkäänsä synnyinklaanilleen. Ja jotenkin Mustatähti oli aina tiennyt, ettei Kiroushenki tulisi koskaan jättämään Myrskyklaania. Hämypilvellä ei myöskään ollut ollut sydäntä lähteä Jokiklaanista, ja vaikka tämä olisikin nyt muuttanut mielensä, kaikki olisi ollut liian myöhäistä.
Mustatähti loi mustalaikukkaaseen naaraaseen lempeän, ja säälivän katseen. Hänellä oli aina ollut sellainen vaikutelma, että naarasta oli revitty kahteen suuntaan. Nyt hän toivoi, että naaras voisi pentunsa kuoleman jälkeen viimein unohtaa Kiroushengen, ja siirtyä eteenpäin. Hän oli huomannut, että viime aikoina naaras oli viettänyt paljon aikaa Hopeavarjon kanssa. Ehkä tuo harmaa kolli tarjoaisi viimein Hämypilvelle sen, mitä Kiroushenki ei koskaan voinut tälle tarjota.
Surumielisenä Mustatähti käänsi katseensa hämärtyvälle taivaalle, jolle ensimmäiset hopeahännän tähdet alkoivat jo syttyä, ja lähetti mielessään hiljaiset hyvästit Himmetassulle.

Vedensolina nyökkäsi huojentuneena, kun Murhatähti viimein vastasi hänen kysymykseensä. Hän oli pelännyt, että Varjoklaanin päällikkö ei ehkä enää haluaisi nähdä häntä, tai ettei tällä olisi aikaa hänenkaltaiselleen soturille.
Vedensolina tunsi helpostusta myös kuullessaan, että Murhatähti oli pahoillaan Veritassun kuolemasta. Hän oli tiennyt, ettei kolli olisi tarkoituksellisesti antanut varapäällikkönsä murhata ketään. Etenkään viatonta oppilasta. Hän oli tiennyt.
Kaikki muut tuntuivat näkevän Murhatähdessä vain hirviön, vaikka Vedensolina tiesi, ettei kolli ollut sydämetön. Tämä oli vain kunnianhimoinen, eikä pelännyt muutosta. Kuka tiesi, ehkä Murhatähden ajatus yhdestä isosta klaanista ei olisikaan niin kamala kuin kaikki ajattelivat.
Vedensolina tunsi pientä syyllisyyttä huomatessaan, että oli tavallaan tyytyväinen Veritassun kuolemaan. Se oli antanut Murhatähdelle syyn tulla useammin käymään Tuuliklaanissa. Hiukan häpeissään harmaan soturitar laski katseensa maahan. Hän tunsi itsensä kamalaksi edes miettiessään moista. Tietysti hän toivoisi, että Veritassu olisi edelleen elossa, vaikka se olisikin tarkoittanut etteivät hän ja Murhatähti olisi voineet nähdä yhtä usein.

Kuullessaan Murhatähden seuraavat sanat, Vedensolina tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä. Hän nosti yllättyneenä, mutta ikionnellisena katseensa edessään istuvaan mustaraidalliseen kissaan, ja mietti, oliko todellakin kuullut oikein. Hetkeen hän ei saanut sydämensä pamppailulta sanaa suustaan, ja hänestä tuntui että jos hän olisi nyt avannut suunsa, se olisi kavunnut hänen kurkkuaan ylös ja karannut johonkin.
Sen sijaan, Vedensolina katsoi Murhatähteä, ja antoi tämän pehmeiden sanojen ja turvallisen tuoksun ympäröidä itsensä. Murhatähti oli yhdistänyt klaanit hänen takiaan. Hänen takiaan. Vedensolinasta tuntui siltä kuin maa olisi kadonnut hänen jalkojensa alta. Hän räpäytti muutaman kerran silmiään, muttei irrottanut niiden katsetta hetkeksikään Murhatähdestä. Katseesta paistoi rakkaus ja ihailu, ja tällä kertaa myös Murhatähden silmissä oli jotain sellaista, mitä hopeanharmaa naaras ei ollut niissä koskaan ennen nähnyt. Murhatähden meripihkanväriset silmät olivat kiihkeät, ja tuliset, ja Vedensolina antoi itsensä hukkua niiden roihuun. Hän oli onnellisempi kuin koskaan.
Pieni imarreltu kehräys pääsi Vedensolinan rinnasta, kun Murhatähti leperteli helliä sanoja hänen korvaansa.
”Olen sinun, ikuisesti, vaikket sitä pyytäisikään”, hän kuiskasi henkäisten vastauksen ja puski kollin kaulaa, ennen kuin tämä taas vetäytyi hiukan kauemmas.
”Minä olen valmis kertomaan klaanilleni suhteestamme, mutta tiedän ettei se ole vielä itse valmis kuulemaan sitä. Siksi pyydän, että odotamme hetken. Sen aikaa, että tilanne rauhoittuu”, hän kuiskasi vatsa täynnä perhosia samalla, kun kohtasi Murhatähden katseen.
”Minun tulee ikävä sinua”, hän naukaisi.

Särötassun suusta karkasi pieni, hämmästynyt ähähdys kun Väretassu tönäisi häntä. Oliko tuo kissa todella hänen sisarensa? Kuka hän oli ja mitä ihmettä hän oli tehnyt Väretassulle? Hän oli niin mukava ja iloinen… Siinä missä Väretassu oli aina ennen ollut ärtynyt ja kiukkuinen. Ei sillä ettei nuori kolli olisi pitänyt muutoksesta, mutta se tuntui oudolta. Hänen aina niin kärttyisä sisarensa niin tyytyväisenä, vaikka elämä maistui näin kauniisti sanottu aivan variksenruualta.
“Jos se on niin, lupaan tulla Jokiklaanin parhaimmaksi soturiksi ja toivotan sinulle onnea”, Särötassu naukaisi Väretassulle, ja katsahti sivusilmällä leirin muihin kissoihin. Mustatähtikin oli vaivautunut tulemaan pesästään.
“Meidän ei tarvitse todistaa mitään. Me olemme jo parempia kuin mikään siitä liitosta syntyvä jälkikasvu”, harmahtava oppilas jatkoi ja käänsi nyt katseensa suoraan kohti Mustatähteä, joka pyysi tietää mitä oli tapahtunut.

“Olin siellä kun se tapahtui. Himmetassu oli ahnehtimassa tuoresaalista ja hän… Hän vain alkoi kakomaan, en tiedä miksi. Juoksin ulos hakemaan Liljalampea ja kun saavuimme takaisin pesään… Mitään ei ollut enää tehtävissä. Himmetassu oli jo kylmä”, Särötassu naukaisi, ja suru taas valtasi tuon mielen. Himmetassu oli poissa ja tulisi ikuisesti olemaan. Hän ei koskaan saisi soturinimeään tai pääsisi nauttimaan elämän pienistä iloista. Ainakin Tähtiklaanissa tuolla tulisi olemaan takanaan perhe, joka ei ikinä hylkäisi häntä. Särötassu käveli sisarensa ruumiin vierelle ja kosketti kuonollaan vielä tuon turkkia - he olivat ehkä olleet etäisiä, mutta Himmetassu ansaitsi kunnolliset hyvästit. Olihan hän sentään naaraan veli.

Hehkutassu väisti parantajanpesästä saapuvaa Aavetassua, ja katsahti kolliin hieman epäluuloisesti. Mustavalkea kissa vaikutti mielenkiintoiselta - eihän kuka tahansa voinut sanoa olevansa kidnapattu pentuna. Hehkutassulla oli varsin outoa että Aavetassu oli päättänyt itse jäädä Varjoklaaniin. Hänhän tuntui olevan niin sukset ristissä Murhatähden ajatusmaailman suhteen, joten miksi vaivata sillä päätään jokapäiväisesti? Kyllä oppilas ymmärsi sen, että joku päivä Jokiklaani sekä Myrskyklaani tultaisiin valloittamaan Varjoklaanin toimesta, mutta se päivä häämötti jossain tulevaisuuden kätköissä. Kenties tuo vain kiintyi Yötoiveeseen tai Lasikukkaan. Tuskin Yötoiveeseen ainakaan, parantajalla oli jatkuvasti tikku anturassa.
Hehkutassu lähti tassuttelemaan rennosti Aavetassun perään. Hän oli nyt jo unohtanut etsinnässä olevien yrttien nimet, vaikka ei hän alunperin tiennyt edes miltä ne näyttivät saatika haisivat. Hehkutassu oli mukana kantoapuna, ja oppilas oli sinut tehtävänsä kanssa. Pääasia oli, että hän pääsi hetkeksi ulos leirin tunkkaisesta ja autioituneeseesta ilmapiiristä. Oli jopa mukavaa saada toinen kissa mukaan, vaikka sitä Hehkutassu ei olisi myöntänyt kuolleen ruumiinsa ylikään. Hän olisi mielummin pyytänyt entistä mestariaan Käärmehäntää, tai vaikka Lumikonkynttä metsälle. Kumpikin vaikuttivat kuitenkin kiireisintä omien askareidensa kanssa, joka jätti Hehkutassun toimittamaan tyhjää yksinään. Aavetassu oli varsin neutraalia seuraa. Tilanne voisi olla paljon huonompikin - hän voisi olla jumissa Viikatekynnen kanssa.
”Toivottavasti tiedät mitä etsit”, naaras naukaisi hieman pilkallisesti sävyyn, kiilasi Aavetassun rinnalle kiihdyttäen askeliaan hetkellisesti. ”Hehkutassu”, naaras naukaisi virnistäen. ”En usko että olemme ikinä kunnolla tavanneet. Vaikka kyllä te kolme saapuessanne herätitte aikamoisen huomion.” Hehkutassu mietti hetken, aikeissaan mainita Hallatähden kuoleman, ja näpäyttää entistä Myrskyklaanilaista siitä. Oppilas kuitenkin päätti pitää suunsa kiinni aiheesta.

Aavetassu pysähtyi hetkeksi ja haisteli ilmaa ympärillään. Hänellä ei ollut oikeasti yhtään hajua siitä että
minne hän oli menossa yrittikin selvittää yrttien mahdollisia sijaintipaikkoja hajun perusteella - mutta hän ei löytänyt muita tuoksuja kuin heidän omansa. Ilmeisesti heidän piti vielä harhailla reviirillä jonkin aikaa ennen kuin he löytäisivät mitään. Omaa hajujälkeä pitkin taas olisi helppo palata takaisin leiriin, joten siitä oli turha huolehtia.

Aavetassu alkoi taas kävellä eteenpäin etsimiensä yrttien hajujälkien toivossa, kun hänen mukaansa torpattu naaras kiilasi hänen vierelleen ja esitti varsin nasevan kommentin siitä, että tiesikö hän aivan varmasti mitä etsi. Heti perään tuo esittäytyi virallisesti - ja hyvä niin, nyt Aavetassu ainakin tiesi että keitä välttää jatkossa. Siitä listasta puuttuisi nyt enää vain muutama nimi.
“Tietysti minä tiedän että mitä minä etsin. Kehäkukkaa, nokkosta, pajunlehtiä ja hämähäkinseittiä jos se sinua niin paljon kiinnostaa. Sinua kuitenkin välttäisin tuollaisia kommentteja, sillä olen klaanin hierarkiassa paitsi sinua ylempänä ja minulla on diplomaattinen koskemattomuus”, Aavetassu naukaisi tylsistyneenä Hehkutassulle ja pysähtyi taas haistelemaan ilmaa. Tällä kertaa ilmassa tuoksui nokkonen - no, ainakin yksi yrtti voitaisiin nyt pistää pois listalta.
“Tuosta suunnasta löytyy nokkosta”, kolli naukaisi ja alkoi nyt juosta katsomaansa suuntaan - ja siellä todella oli pieni nokkospusikko.

Naaraan pupillit kapenevat sillä hetkellä kun Aavepentu lopetti puhumisen. Kuinka tuo julkesi? Kuinka typerä tuon rääpäleen täytyikään olla. Vasta pentu, ja luulee nyt jo omistavansa koko klaanin. Ei edes syntyisin Varjoklaanista, vaan vasten tahtoaan kidnapattu. Ei Hehkutassua häirinnyt se, että Aavetassu oli Myrskyklaanista - eihän hän itsekään ollut syntyisin Varjoklaanilainen, eikä Hehkutassu omannut tippaakaan klaaniverta. Ei ainakaan omaksi tietääkseen.
Silti, se miten tuo juuri ja juuri oppilasiässä oleva pentu kohottaa kuononsa kohti heidän yllään puiden takaa erottuvaa taivasta, ja ilmoittaa olevansa häntä parempi - häntä tärkeämpi. Ei sen olisi pitänyt osua arkaan kohtaan. Tällä hetkellä kuitenkin tuntui siltä että Hehkutassu oli elävä kuollut klaanin silmissä. Kukaan ei tuntunut huomaavan häntä. Ei katseita oppilaan suuntaan - kukaan ei välittänyt soturi-ikäisestä oppilaasta pätkän vertaa. Ja ensimmäistä kertaa päiviin, kun tuo pääsee toisen kissan seuraan, toinen lause tuon suusta on, että hän on arvokkaampi kuin Hehkutassu. Oli varmasti mukavaa olla muiden yläpuolella, ja vielä saada huomiota osakseen. Oli varmasti mahtavaa leveillä siitä ilman mitään syytä. Ja vielä hauskempaa tehdä se kissalle, jolla ei ollut mitään.
Nuori naaras oli huomaamattaan liu-uttanut kyntensä ulos. Hehkutassu oli jännittänyt lihaksensa valmiina hyppyyn, mitä oppilas ei koskaan toteuttanut. Naaras tyytyi jäykin askelin tassuttelemaan Aavetassun perässä nokkospensaan eteen. Hehkutassu ei sanonut mitään.
Sen kerran kun hän oli yrittänyt olla mukava, ja antaa itsensä tavata uusi kissa avoimin mielin, tuo lyttää hänet tassujensa pohjaan. Kävelee oppilaan päältä huomaamatta tätä ollenkaan. Ehkä Hehkutassu ei vain osannut olla mukava. Ehkä hänen ei ollut tarkoitus edes yrittää, koska hän kuului sille puolelle, missä kommunikointi tapahtuu silkalla väkivallalla. Naaras katsoi tassujaan, ja mietti Lasikukkaa, ja sitä miten tuo oli raadeltu leirin aukiolla. Hehkutassu mietti Surmaruusua, joka näytti nauttivan joka sekunnista, jonka ajan tuo sai vuodattaa lumenvalkean soturittaren verta. Hehkutassu nielaisi palan kurkustaan. Pystyisikö hän ikinä siihen? Olemaan niin piittaamaton elämää kohtaan, että voisi raadella jonkun niin välinpitämättömästi. Oppilas vilkaisi Aavetassun. Toinen ääripää oli jo sulkenut ovensa häneltä kauan sitten. Hehkutassu oli miettinyt liian pitkään, eikä kukaan tuntunut muistavan, että hän edes eli Varjoklaanissa. Paitsi Lumikonkynsi. Kolli oli ainut syy siihen, että naaras oli selvinnyt tässä pahaisessa klaanissa. Tuo oli hyväksynyt hänet, kun kukaan muu ei ollut. Viimeaikoina hän oli ollut oudon etäinen, mikä huoletti Hehkutassua. He eivät enää olleet niin läheisiä kuin joskus, ja naarasta hermostutti, että se johtui siitä ettei Lumikonkynsi halunnut enää viettää aikaa hänen kanssaan.
Poissaolevasti, Hehkutassu nappasi puskasta muutaman oksan nokkosia. Ne pistelivät naaraan kuonoa, mutta tuota ei haitannut. Ne antoivat hyvän syyn olla puhumatta. Hehkutassu ei tahtonut olla täällä enää. Tuo halusi takaisin leiriin, sen samaisen pensaan alle missä oppilas vietti pitkiä aikoja päivässä. Ainakin kissat tuomitsivat silloin hiljaa.