Life Of The Forest

Sudenulvonta katseli kauempaa kuinka Murhatähti ja Varjoklaanilaiset ottivat leirin haltuunsa. Soturi ei viitsinyt luoda katsettakaan Valkoapilaan, ja keskittyi keskittämään katseensa vuoroin Pitkäkiveen millä Unilampi ja Murhatähti istuivat, ja Sudenulvonta kääntyi heti kuulessaan Veritassun mourunnan. Se päättyi nopeasti, ja kylmät väreet liukuivat soturin selkäpiissä tuon katsellessa Veritassun ruumista maassa. Sudenulvonta nosti katseensa oppilaan ruumiista tuon tappajaan. Armoton naaras. Sudenulvonta rypisti otsaansa, mutta pysyi vaiti. Veritassu parka ei ansainnut tuollaista kohtaloa.
Sudenulvonta ei edes kuullut päällikköjen seuraavien hetkien aikana tapahtunutta väittelyä, vaan tuo havahtui vasta Unilammen laskeutuessa Pitkäkiveltä alas. Tuo nimitti Veritassun soturiksi ennen oppilaan siirtymistä Tähtiklaaniin. Olikohan tuollainen edes mahdollista ilman Tähtiklaanin suomaa päällikön siunausta. Sudenulvonta liikkui lähemmäs ruumista kunnioittamaan toisen urheutta, jättäen kuitenkin paljon tilaa perheelle ja muulle suvulle. Samalla tuo vilkaisi Valkoapilaa, joka ei vaikuttanut kiinnostuneelta oman sukulaisensa menetyksestä. Huokaisten, Sudenulvonta tassutteli takaisin leirin laitamille missä tuolla oli mahdollisuus tarkastella tapahtumia rauhassa. Murhatähti lähti leiristä Vedensolina perässään, ja Unilampi kiipesi kahdella ketterällä loikalla takaisin Pitkäkivelle. Tuo antoi katseensa lipua leiriaukiossa, ja Sudenulvonta teki samoin. Kerran niin rauhallinen Tuuliklaani leiri oli levoton ja peloissaan. Sudenulvonnan kävi sääliksi Syysyötä, joka vaikutti erityisen pelokkaalta. Soturi huomasi kuinka Mustaliekki peruutti takaisin pentutarhaan, ja miten kissat eivät tienneet mitä ajatella.
Hetken paikallaan seistyään, Sudenulvonta päätti että tilanne vain pahenisi jos Tuuliklaanilaiset erkanisivat. Siispä tuo asteli Puna-apilan luokse, ja painoi hieman päätään. ”Olen pahoillani Veriapilan puolesta, hän oli hieno kissa.”

Huomatessaan tumman parantajan palaavan takaisin parantajanpesään, pienen vaalean kollin kasvoille nousi hymy. Ja tuo vielä hymyili - ilmeisesti Yötoive oli saanut selvitettyä asioita päänsä sisällä. Tuon pyytäessä anteeksi Aavetassu ei voinut enää hillitä itseään ja juoksi tumman parantajan jalkoihin - hänellä oli ollut ikävä hyväntuulista Yötoivetta.
“On… On hyvä että olet taas täällä Yötoive. Me… Me olemme kaivanneet sinua”, Aavetassu naukui hiljaisesti samalla kun painoi päänsä Yötoiveen turkkiin. Kaikki tuntui vihdoinkin menneen parempaan suuntaan, kun pöly oli laskeutunut ja iso osa klaanista lähtenyt Tuuliklaaniin. Murhatähti tulisi tietysti palaamaan jossain vaiheessa, mutta ilman Surmaruusua tekemässä likaisia töitä hänen puolestaan, ei hänellä tuntunut olevan niin paljon pelon tuomaa vaikutusvaltaa. Ja Surmaruusun lisäksi hän oli vienyt useamman kannattajansa Tuuliklaaniin, taatn heille hieman rauhaisammat ajat Varjoklaanin leirissä.

Kuullessaan jonkun puhuvan, Aavetassu irrotti päänsä Yötoiveen turkista ja kääntyi katsomaan äänen suuntaan. Se oli joku täysin tuntematon naaras - vasta pitkän litanian jälkeen vaalea kolli sai tietää, että tuon nimi oli ilmeisesti Hehkutassu.
“Kyllä muistan Yötoive. Lupaamme palata niiden kanssa!” tuo naukaisi Yötoiveelle hyväntuulisesti, ja asteli ulos parantajanpesästä. Hieman hän oli epävarma sillä vaikka hän tiesi miltä kehäkukka, nokkonen, pajunlehdet ja hämähäkinseitti näyttivät, ei hän tiennyt mistä löytää niitä Varjoklaanin reviirillä. Päättäväisesti hän kuitenkin asteli leiristä ulos - jotenkin hänen tuli oppia tuntemaan uuden klaaninsa reviiri.

Pikkuviiksi huokaisi. Miten hän oikein pystyisi jatkamaan täällä ilman veljiään? Hänellä oli jo nyt kova ikävä Vedensielua ja Kalanpyrstöä. He olivat olleet aina yhdessä pikkupennuista saakka. He olivat nähneet ja kokeneet niin paljon yhdessä - he olivat nähneet vanhempiensa kuoleman petojen kynsissä ja Havutähden valtaannousun sen myötä. He olivat tulleet oppilaiksi yhdessä ja myöhemmin heistä oli tullut myös sotureita yhdessä. He olivat käyneet partioilla yhdessä ja he olivat metsästäneet melkein aina yhdessä. Ainoat hetket kun hän ei ollut koko ajan veljiensä vierellä oli ollut silloin kun…

Pikkuviiksi ravisti päätään unohtaakseen ajatuksen. Hän ei halunnut ajatella sitä. Hän oli tehnyt kaikkensa jotta hän unohtaisi ne kamalat ajat ja ne hirveät muistot. Hän vihasi koko sydämestään sitä kissaa. Hän oli aiheuttanut Pikkuviikselle niin paljon kipua ja surua - ja tehnyt niin hirveitä asioita että jopa Murhatähti olisi pitänyt niitä kamalina. Asioita, joita jopa hän ei toivoisi pahimmalle viholliselleen. Mutta toisaalta… Pikkuviiksi ei ollut yksin. Kalanpyrstö ja Vedensielu olivat ehkä poissa, mutta hänellä oli nyt Rosohammas rinnallaan. Hänen oma kumppaninsa, kissa jota hän rakasti enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa. Pikkuviiksen ei enää ikinä tarvitsisi huolehtia siitä että hän jäisi yksin - hänellä tulisi aina olemaan Rosohammas.
Mutta kaikesta huolimatta Varjoklaanin soturitar tunsi jonkin puuttuvan. Hänellä oli kyllä kaikkea mitä kissa saattoi toivoa, etenkin kun ajat otettiin huomioon - mutta oli vielä jotain mitä hän halusi. Pikkuviiksi halusi oman perheen Rosohampaan kanssa, eikä hän tulisi tästä enää nuoremmaksi - eli hänen pitäisi pitää kiirettä sen asian suhteen. Rusehtava naaras tiesi että ajat olivat huonot perheen perustamiseen, mutta ei hänellä ollut aikaa odottaa enää. Päättäväisenä hän katsoi kumppaniaan silmiin.
“Rosohammas, meidän täytyy puhua. Olen ajatellut yhtä asiaa, ja…” Pikkuviiksi aloitti, ja nielaisi. Hän ei ollut täysin varma että riittäisikö hänellä rohkeus - mutta muuten asia ei ehkä koskaan tulisi ilmi ennen kuin olisi liian myöhäistä.
“Rosohammas, minä haluan perheen.”

Lasikukka istui hännänpää vääntyillen parantajanpesässä. Häntä hermostutti. Oliko Yötoive kunnossa? Ei kai hän mennyt tekemään mitään typerää? Naaras oli ollut niin vihainen... Lasikukka pidätteli huolestunutta huokaisuaan ja yritti pitää hermonsa kasansa pentunsa edessä... Tai siis Aavetassun edessä. Lasikukka hymähti itsekseen. Hän mielsi Aavetassun omaksi pennukseen aivan kun hän olisi itse synnyttänyt nuoren kollin.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Yötoive pölähti yhtäkkiä pesään yrttinyytti hampaissaan. Lasikukka ei voinut estää helpottunutta hengähdystä karkaamasta suustaan. Yötoive vaikutti rauhoittuneen. Hän kantoi vienoa hymyä kasvoillaan ja pahoitteli, että oli suuttunut aiemmin. Tuo hymy... Lasikukka oli aina unohtaa miten kaunis Yötoive todella oli. Hän oli niin kaunis, että sitä oli vaikea uskoa todeksi, mutta aina tuon tumman turkin ja nuo säkenoivät silmät nähdessään Lasikukka muisti... Yötoive oli henkeäsalpaava. Lasikukka tajusi, että oli mennyt sanattomaksi, mutta ennen kuin ehti saada sanaa suustaan, Hehkutassu ilmestyi pesään kysymään voisiko olla avuksi. Yötoive ohjeisti Aavetassun – joka hänkin vaikutti piristyneen Yötoiveen hyväntuulisuudesta - etsimään yrttejä, ja parantajaoppilas lähti reippaasti matkaan. Yötoive ja Lasikukka jäivät kahden kesken pesään (?). Lasikukka käänsi näkevän sinisen silmänsä Yötoiveeseen. Hänen toistaan, ennen vihreää, silmää kivisti - hän toivoi, että olisi voinut nähdä Yötoiveen koko katseellaan. Nyt tilalla oli vain karmaiseva arpi, muistutuksena Murhatähden ja Surmaruusun hirvivallasta. Lasikukka pelkäsi ajatella, miltä näytti... hän ei ollut erityisemmin pitänyt itseään viehättävänä ennen arpiaankaan, mutta nyt hän oli muotopuoli. Yötoivetta katsoessaan Lasikukka kuitenkin unohti arpensa. Naaraan sinisiin silmiin hukkuessaan hän tuntui unohtavan kaiken...
Lasikukka hipsutti Yötoiveen luokse tuntien olonsa yhtäkkiä kainoksi. Miten oli mahdollista, että Yötoive sai hänet jännittämään näin pitkän ystävyyden jälkeen? Lasikukasta tuntui aivan liian lievältä kutsua heitä ystäviksi... he olivat kokeneet niin paljon yhdessä. Hän tunsi asioita Yötoiveen kanssa, jota ei voinut selittää, mutta Lasikukka pelkäsi tunnustaa, mitä hän ajatteli Yötoiveesta. Lasikukka painoi varovasti poskensa vasten Yötoiveen kaulaa (?). Yötoiveen tuoksu ympäröi hänet kuin lämmin syleily.
‘’Olen vain niin onnellinen, että meillä on mahdollisuus olla tässä. Me kaksi’’, Lasikukka kuiskasi. ‘’En ole koskaan kuvitellut, että olisin voinut välittää kenestäkään näin paljon kuin välitän sinusta Yötoive... Murehdin perääsi jatkuvasti, mutta joka hetki minkä vietän kanssasi... tunnen olevani ehjä. Tunnen olevani onnellinen.’’


Torahammas, Varjoklaani

Päivänsäde aluksi säikähti Torahammasta, mutta tunnistaessaan kumppaninsa, kermansävyinen naaras painautui Torahampaan tummaa turkkia vasten. Päivänsäteen suusta karkasi nyyhkäisy. Torahammas kietoi häntänsä kumppaninsa ympärille lohduttaaksensa häntä. Yötoiveen kanssa ollut ystävyys oli selvästi merkinnyt naaraalle paljon... Torahammas toivoi, että parantaja ei olisi hylännyt Päivänsädettä vain sen takia, että hän ei pitänyt Päivänsäteen kumppanivalinnasta.
‘'Hän on vannonut Tähtiklaanille, ettei tekisi sellaista’’, Torahammas rauhoitteli. Ei kai parantaja sentään sellaiseen kykenisi? Torahammas ei pitänyt liioin Yötoiveesta, mutta kolli epäili, että hän haluaisi vahingoittaa viattomia pentuja. Muutenkin jos Yötoive vahingoittaisi heidän pentujaan ja Murhatähti saisi tietää... Surmaruusu tekisi saman Aavetassulle, mitä teki Lasikukalle. Yötoiveella ei ollut tappamiseen sydäntä, tyhmyyttä taikka uskallusta. Päivänsäde oli kuitenkin suunniltaan. Torahammas alkoi sukimaan hänen turkkiaan toivoen, että se hieman rauhoittaisi hysteeristä soturitarta.
‘’Sitä paitsi, minä en ikinä sallisi sellaisen tapahtuvan’’, Torahammas naukui. ‘’Murhatähti ei ikinä sallisi sellaisen tapahtuvan. Sinua suojelee siis kaksi vahvinta klaanin kollia.’’
Torahammas hymyili lempeästi.
‘’Ymmärrän, että olet suunniltasi, mutta kaikista parasta pentujen kannalta on, että rauhoitut ja rentoudut ja annat minun huolehtia sinusta. Tarvitset lepoa. Sinun sisälläsi kasvaa pari pientä ihmettä, joista sinun on huolehdittava’, Torahammas naukui.


Usvatanssi, Varjoklaani

Usvatanssi katsahti hieman ihmeissään Kärpänvarjoon hänen naukaistessaan, että heillä voisi olla kokonainen leiri täynnä ystäviä. Mitä tuo muka tarkoitti? Että leiri oli jakautunut? No tietysti, mutta ei se täysin Murhatähden vika ollut... Toki kollin keinot olivat raa’at, mutta hänellä oli suurempi visio. Hän näki suuria kokonaisuuksia ja joskus päämäärä pyhitti keinot. Usvatanssi oli valmistelemassa ikävää kommenttia päässään, mutta tuli siihen tulokseen, että ei halunnut viettää loppu partiota kiusallisen hiljaisuuden vallassa. Niinpä hän vilkaisi vain epäluuloisesti Kärpänvarjoa, mutta piti kielensä kurissa. Sitä paitsi Usvatanssi kaipasi edelleen seuraa ja ainoa kissa, joka oli lähestynyt häntä vapaaehtoisesti vähään aikaan, oli Kärpänvarjo.
Keskustelu kahden välillä tyrehtyi hetkeksi, mutta he olivat joka tapauksessa jo aika lailla jo perillä metsämailla. Kärpänvarjo saikin pian vainun ja lähti vaanimaan kottaraista. Usvatanssi pysähtyi mielenkiinnolla seuraamaan, kuinka Kärpänvarjon ruskea turkki sulautui suomaisemaan ja kuinka tyylikkään notkeasti naaras ponkaisi ilmaan ja nappasi lentoon pyrähtäneen linnun. Usvatanssi oli vaikuttunut, mutta peitti sen.
‘’Onpa laiha, tuo sinun kottaraisesi’, Usvatanssi naukaisi kuivasti. ‘’Ihme kun pääsi ilmaan noin luisevana.’’
Usvatanssin silmäkulmissa oli kuitenkin pilke - hän ei ollut tosissaan, mutta ei hän nyt tosiaan aikonut toista kehua hänen suorituksestaan. Ei tosiaan – Usvatanssi pistäisi paremmaksi. Molempien soturittarien kehot sopivat erinomaisesti metsästykseen - Kärpänvarjo oli siro ja sulautui helposti ympäristöön, kun taas Usvatanssi oli vikkelä ja keveä, täydellinen upottavalla suolla liikkumiseen. Usvatanssi oli myös kilpailuhenkinen – heti Kärpänvarjon taidon nähdessään hän halusi haastaa naarasta.
Usvatanssi maistoi ilmaa ja tunsi valjun sammakon tuoksun. Usvatanssi sivuutti sen ja keskittyi. Samassa hänen kitalakeaan kosketti viettelevä oravan ominaistuoksu. Oravat olivat vähän harvinaisempia täällä, mutta eivät tavattomia. Usvatanssi painautui matalammaksi ja lähti jäljittämään. Sitten hän pysähtyi, keskittyi ja kuunteli. Narskuttelua. Usvatanssi painautui vielä matalammalle ja lähti varvukon suojissa varovasti hiipimään eteenpäin, varoen ettei hänen turkkinsa kahissut vasten aluskasvillisuutta. Usvatanssi oli räikeän värinen, mistä oli haittaa, mutta lumien tullen hän muuttuisi näkymättömäksi. Kurren pöyhkeä häntä ilmestyi näkyviin nuoren kuusen takaa. Orava kätki parhaillaan jotakin herkkupalaa aivan kuusen juureen. Usvatanssin täytyisi olla siis varovainen – oravalla oli lyhyt pakoreitti. Usvatanssi lähti lähestymään kuusen varjon puolelta – Varjoklaanin klassinen, mutta tehokas liike. Kuusen pitkät alaoksat jättivät tummat varjot ympärilleen ja niiden suojissa naaras hiipi eteenpäin. Hänen täytyi välillä jähmettyä paikalleen, kun orava pysähtyi vilkuilemaan ympärilleen. Vihdoin hän pääsi tarpeeksi lähelle. Usvatanssi jännittyi ja samassa räjähti vauhtiin. Orava lähti pakoon, mutta ei ehtinyt kuin pari hiirenmittaa puunrunkoa pitkin, kun Usvatanssin kynnet riuhtaisivat sen irti ja painoivat vasten maata. Yhdellä julmalla puremalla, orava oli kuollut. Usvatanssi nosti velton eläimen hampaisiinsa tyytyväisenä, salaa toivoen, että Kärpänvarjo oli nähnyt hänen onnistuneen metsästyksen.

Iäkäs kuningatar tasasi hengitystään, ja laski taas päänsä menehtyneen pentunsa puoleen. Veritassu oli poissa. Hänen pieni tyttärensä oli kuollut eikä tulisi enää ikinä palaamaan hänen luoksensa. Puna-apila oli aina ajatellut että jokainen hänen pennuistaan ehtisi soturin ikään asti, ja hän itse menehtyisi rauhallisesti joku yö klaaninvanhimpana, mutta… Nyt se kaikki oli tuhoutunut. Veritassu ei ikinä heräisi siihen päivään, että hän saisi virallisesti soturinimensä. Kuka tiesi eläisivätkö Metsäpentu ja Jänöpentu siihen päivään saakka että saisivat edes oppilasnimensä. Kaikki oli lyhyessä ajassa kääntynyt väärinpäin - he olivat ehkä säästyneet verilöylyltä, mutta eivät tuskalta ja kuolemalta. Veritassu oli poissa ja tulisi ikuisesti olemaan. Saiko häntä edes kutsua virallisesti soturinimellä sillä Unilampi ei ollut päällikkö, saati edes varapäällikkö…

Neliapila saapui sisarensa ruumille täysin lohduttomana, kyynelten tippuessa menehtyneen oppilaan turkille. Heti kun naaras oli saanut viimeiset hyvästinsä sanottua, tuli hän emonsa vierelle ja painoi päänsä Puna-apilan turkkiin. Vaikka hän yritti, ei Puna-apila pystynyt olemaan vihainen Neliapilalle. Mistä hänen tyttärensä olisi voinut tietää, että näin tulisi käymään? Unilampi oli ennen tätä ollut miltei tuiki tuntematon, kuka olisi voinut arvata että hän olisi kykenevä tuollaiseen julmuuteen? Kuka olisi voinut arvata että Veritassu menettäisi malttinsa ja hyökkäisi? Ja kuka olisi voinut tietää että Varjoklaanin varapäällikkö olisi katkaissut oppilaan niskan sen sijaan että hän olisi vain hätistänyt Veritassun pois? Tapahtumat olisivat voineet kulkea moniin eri suuntiin, ja tämä oli vain yksi niistä. Kukaan ei voinut tietää etukäteen, että Veritassu tulisi kuolemaan.
“Se ei ole sinun vikasi, Neliapila. Se ei ole sinun vikasi”, iäkäs punertava kuningatar naukaisi rauhoittavasti vaikertavalle tyttärelleen. Pian Alsikeapila seurasi Neliapilaa ja tuli emonsa vierelle - vaikkei kolli itkenyt tai päästänyt edes pihahdustakaan, tuon koko olemus tuntui muuttuneen siitä minkä Puna-apila tunsi. Sillä hetkellä kaikki tuntui tyhjältä.

Päivänsäde tunsi Torahampaan hännän kietoutuvan ympärilleen ja antoi kollin rauhallisten nuolaisujen tyynnyttää itseään. Hän tunsi kollin valtavasta kehosta huokuvan lämmön ja antoi sen lohduttaa itseään. Torahampaan sanat rauhoittivat hiukan valkeaa naarasta, joskaan eivät aivan täysin. Pieni epäilys kyti silti hänen sisällään.
Vasta, kun Torahammas vakuutti hänelle, ettei antaisi kenenkään tehdä pahaa heidän pennuilleen, Päivänsäde tunsi olonsa taas turvalliseksi. Torahammas oli oikeassa, hän ajatteli. Torahammas jos kuka pystyisi suojelemaan häntä ja heidän pentujaan kaikelta pahalta. Eikä Murhatähtikään voisi sallia kenenkään tehdä pahaa pienille penuille.
Päivänsäde niiskautti vielä kerran, ennen kuin nosti katseensa Torahampaaseen. Naaraan katse oli täynnä rakkautta, ja kollin pehmeät sanat saivat tämän jopa hymyilemään pienesti. Pieni onnellinen kehräys kumpusi hänen rinnastaan, kun hän painoi päänsä uudestaan kollin lapaa vasten. Juuri tätä hän rakasti Torahampaassa. Kolli oli vahva ja kova kuin kallio, mutta osasi myös olla lempeä ja tiesi aina mitä tehdä. Torahampaan kanssa Päivänsäde tiesi että olisi turvassa, eikä mikään voisi satuttaa häntä.
”Olet oikeassa. Murhatähti pitää varmasti huolen siitä että Varjoklaani on pennuille turvallinen paikka kasvaa”, hän naukaisi ja tunsi vatsansa murahtavan vaatien ruokaa. Ehkä se oli vain hänen kuvitelmaansa, mutta hänestä tuntui että jo nyt hänen ruokahalunsa oli kasvanut entiseen verrattuna.
”Olisikohan tuoresaaliskasassa jotain minkä voisimme jakaa? Pikkuisilla on nälkä”, hän naurahti lempeästi, ja nuolaisi pienesti kylkeään ennen kuin tähyili tuoresaaliskasaa toiveikkaana.

Kärpänvarjo loi hieman kyllästyneen ilmeen Usvatanssin suuntaan tuon vähätellessä hänen metsästystaitojaan. Ennen kuin soturitar ehti naukaista jotain pisteliästä vastaukseksi, Usvatanssi oli jo lähtenyt etsimään omaa saalistaan. Kärpänvarjo katseli takavasemmalta tuon menoa. Selvästikään päällimmäinen sammakon tuoksu ei kiinnostanut Usvatanssia, sillä naaras kääntyi väärään suuntaan jos hän olisi ollut sen perässä. Kärpänvarjo korvat nousivat pystyyn tuon kuullessa narskutusta - kuin hiiren syövän pähkinöitä. Ääni oli kuitenkin voimakkaampi kuin hiiren pitämä, ja Kärpänvarjo arvasi että Usvatanssi oli saanut tähtäimeensä oravan. Suhteellisen harvinainen riista Varjoklaanin mailla, varsinkin soisella osalla millä he juurikin metsästivät. Naaras ei tahtonut liikkua ja vahingossa säikäyttää oravaa pois. Varjoklaanin riistansaanti oli liian pientä, ja orava oli harvinainen herkku.
Kärpänvarjo ihasteli kuinka Usvatanssi ei jättänyt oravalle edes mahdollisuutta paeta, vaan nappasi sen hengiltä sekunneissa. Toki, orava pääsi pakenemaan hieman, mutta ei se tarkoittanut että sillä oli mahdollisuus selvitä hengissä. Kärpänvarjo nappasi kottaraisensa maasta, ja tassutteli Usvatanssin kiinni. Ensin tuon tarkoitus oli vähätellä soturittaren saalistustaitoja samalla tavalla kuin tuo oli vähätellyt hänen, mutta Kärpänvarjo päätti yllättää Usvatanssin. ”Hienosti napattu! Täytyy myöntää, etten uskonut, että saisit sen kiinni tuon vaalean turkkisi kanssa. Oli fiksua edetä puun varjoa pitkin.” Soturitar hymähti, ja vilkaisi kuollutta oravaa. Se ei ollut mikään maailman suurin, mutta hyvän kokoinen kuitenkin. Kärpänvarjo nyökkäsi hyväksyvästi. Heidän pitäisi haudata saaliit jonnekin, jotta heidän ei tarvitsisi kantaa niitä koko matkaa. Soinen maasto esti hautaamisen, ja Kärpänvarjo nuuhkaisi ilmaa. Heidän lähellään oleva pusikko levitti vahvaa, kirpeää tuoksua, ja se olisi tarpeeksi peittämään juuri napatun tuoresaaliin hajun. Kärpänvarjo jolkotti kottaraisensa kanssa pusikolle, ja viittoi hännällään Usvatanssia seuraamaan. Sitten tuo työnsi saaliin tassullaan pensaikkoon. Tarpeeksi syvälle ettei sitä näkynyt, ja että siihen oli hankala ylettyä, mutta tarpeeksi lähelle että hän silti pystyi vetämään sen pois tarvittaessa. ”Uskoisin että voimme säilöä niitä tuolla metsästyksen ajan”, Soturitar naukaisi lyhyesti, ja jolkotti sammaleen peittämän kiven luokse. Kärpänvarjo loikkasi sen päälle, tarkoituksenaan nähdä pieniä koloja tai muita paikkoja jonne riistaeläimet olisivat voineet mennä etsimään ruokaa tai suojaa. Kylmä viima horjutti soturitarta, ja Kärpänvarjo laskeutui alas pörhistäen lyhyttä turkkiaan. ”Ihme että saimme napattua edes nuo kaksi, tännehän jäätyy.” Kärpänvarjo ravisti turkkiaan, ja suki rintaansa saadakseen edes vähän lämpöä. Lyhy turkki oli mahtava lämpiminä viherlehden päivinä, mutta suorastaan kirous lehtisateen ja lehtikadon aikaan. Välillä tuntui että viima ylsi suoraan sen läpi. Suo oli muutenkin hyvin avoin alue, jolla tuuli vaelsi vapaasti. ”En usko että löydämme täältä juurikaan riistaa, mennäänkö takaisin metsään?” Soturitar kysäisi nopeasti.

Kiroushenki.

Hopeavarjo sulki silmänsä. Hänen ajatukset myrskysivät ja sillä hetkellä hän tiesi, ettei ollut koskaan tuntenut yhtä suurta kipua. Hämypilvi oli virhe. Miten hän oli antanut itsensä rakastua niin nopeasti? Upota ihanaa hunajaiseen tunteeseen katsomatta yhtään mihin jäi kiinni? Hämypilvi oli kuin huumetta, vahvaa ja sakeaa, mutta vaarallista.

Kiroushenki.

Hämypilvelle kolli oli unelma. Hopeavarjoa arvelutti, olisiko suhde kuitenkaan ollut niin täydellinen, jos he olisivat olleet samassa klaanissa. Hämypilvi ja Kiroushenki eivät olleet koskaan joutunut kokemaan arkea. He olivat varastaneet vain paloja unelmasta. He olivat viettäneet pieniä hetkiä yhdessä, mutta eivät koskaan olleet toistensa luona heidän arjen keskellä. Se ei ollut todellista, se rakkaus oli harhaa. Se vaikutti paremmalta, kun koskaan olisi ollutkaan. Hopeavarjo oli tässä, hän oli todellinen. Hopeavarjo oli nähnyt Himmetassua enemmän kuin Kiroushenki. Hopeavarjo oli tuntenut naaraan paremmin kuin isänsä ja Hopeavarjo ei ollut tuntenut nuorta naarasta lainkaan. Hän oli kuitenkin nähnyt tämän mestarinsa kanssa, tuoresaaliskasalla nauramassa ystäviensä kanssa ja käyskentelemässä leiriaukiolla. Hän oli tuntenut Himmetassun tavat niin kuin jokainen Jokiklaanin tuntee toisensa. Mutta Hämypilvi halusi Kiroushengen. Tulisi varmaan aina haluamaan. Miksi hän oli valehdellut Hopeavarjolle, että Kiroushenki oli menneisyyttä? Halusiko hän vain tehdä vanhan kumppanin kateelliseksi, kun oli nähnyt hänet uuden kanssa?

Katkeruus kuristi Hopeavarjon kurkkua ja hän avasi vaaleanvihreät silmänsä. Hopeavarjon katse oli täynnä raivoa, niin murskaavaa, että hän ei uskonut ikinä olleen niin vihainen. Hopeavarjo ei koskaan ollut kuvitellut, että voisi katsoa Hämypilveä niin raivoissaan, niin petettynä. Kuitenkin Hopeavarjo ravisti päätään ja räpytteli silmiään. Hänen nostaessa katseensa uudelleen Hämypilveen, raivon tilalle oli väistynyt täysi, kolkko tyhjyys. Niissä ennen huokunut lämpö, läpitihkuva rakkaus, oli poissa. Ja tuskin koskaan palaisi. Hopeavarjo ei kilpailisi Kiroushengen kanssa.

''Ymmärrän'', Hopeavarjo naukaisi ääni petoksen katkerasta mausta teräksen terävänä. Hän kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi pesän suulle.
''Mutta muista, että hän ei tule ikinä rakastamaan sinua niin kuin minä sinua rakastin. Jos hän rakastaisi, hän olisi tässä seisomassa minun tilallani, sinun luonasi'', Hopeavarjo naukui ja heitti pitkän katseen taaksensa Hämypilveen. Hän tavoitteli katseellaan Hämypilven silmiä, hän halusi, että naaras näki. Hän halusi, että naaras kohtasi kollin katseen, jonka hän oli murtanut. ''Nimittäin minä olisin juossut vaikka Pimeyden metsään luoksesi.''
Hopeavarjo käänsi katseensa, koska kuuli miten paljon viha ja katkeruus raastoi hänen ääntänsä. Hän ei halunnut nähdä Hämypilveä enää. Hän ei halunnut enää katsoa rakkautensa rippeitä. Astuessaan ulos pesästä viha kiemurteli hänen sisällään kuin myrkyllinen käärme. Särötassu ja Väretassu olivat pesän ulkopuolella. Hopeavarjo ei tiennyt pitäisikö hänen sanoa jotain. Oppilaat vihaisivat häntä yhtä kaikki, Hopeavarjo tiesi sen. No, ei heidän tarvinnut sietää häntä heidän emonsa lähellä kovin pitkään. Hopeavarjo käveli heidän ohitseen, yrittäen hillitä kuohuvaa raivoaan. Hän tiesi kuitenkin, että hänen huolestunut olemuksensa, millä hän oli kävellyt pesään, oli muuttunut jännittyneeksi ja latautuneeksi kuin nuoli jousessa hänen kävellessään sieltä ulos. Tuulenvire osui Hopeavarjon silmän ensimmäisenä aukiolla, joten Hopeavarjo käveli hänen luokseen. Hänen täytyisi ilmoittaa, että oli lähdössä.
''Tuulenvire, Hämypilvi toivoo että...'' Hopeavarjo tunsi sanojen juuttuvan kurkkuunsa, mutta kolli kamppaili pitääkseni itsensä kasassa. ''Hän haluaa, että haen Kiroushengen.''
Hopeavarjo häpesi, miten tunnekuohun vallassa oli. Tuulenvire oli kuitenkin aina vaikuttanut ymmärtäväiseltä kissalta ja Hopeavarjo toivoi, että naaras tuominnut häntä ottaen huomioon tilanteen, johon kolli oli joutunut.

Naaras havahtui ajatuksistaan kun kuuli Hopeavarjon äänen vierellään. Kolli vaikutti oudon tyhjältä heti tuon tassutellessaan Tuulenvireen luokse, mutta Jokiklaanin varapäällikkö ymmärsi yskän heti, kun tuo kertoi asiansa. Ei tarvinnut olla kovinkaan nero huomatakseen että hopeinen soturi välitti Hämypilvestä kovin. Itseasiassa, Tuulenvire oli ollut melkeimpä varma että tunne oli molemminpuolinen. Hän edelleen oli. Myötätunto lämmitti varapäällikön sisuksia, kun tuo nyökkäsi pienesti. ”Käyn ilmoittamassa että me lähdemme,” naaras ilmoitti lyhyesti, ennen kuin asteli Mustatähden luo. Tuulenvire ei todellakaan aikonut päästää Hopeavarjoa yksin hakemaan vieraan klaanin kissaa. Yleensä lempeä soturi vaikutti liian sekaiselta mennäkseen yksin, ja pahimmassa tapauksessa voisi syntyä taistelu. Tuulenvire huokaisi syvään. Voi Hämypilvi, mitä oletkaan mennyt tekemään.
”Mustatähti”, Tuulenvire laski hieman päätään. ”Hämypilvi toivoo että Kiroushenki saa mahdollisuuden hyvästellä tyttärensä. Menemme Hopeavarjon kanssa kysymään häneltä haluaako hän käyttää sen.”
Vastausta odottamatta, Tuulenvire jolkotti takaisin Hopeavarjon luo, ja nyökkäsi lyhyesti. Naaras johdatti soturin ulos leiristä, ja vilkaisi tuohon nopeasti. Tuulenvireen kävi sääliksi toista. Himmetassun mukana oli kuollut yllättävän paljon.
”Kuule”, Tuulenvire aloitti. ”Ymmärrän että tämä sattuu, mutta minusta reagoit hieman voimakkaasti. Hämypilvi tahtoo vain että hänen pentujensa isä hyvästelee yhden heistä ennen Tähtiklaaniin menoa. Etkö sinä haluaisi että pentusi hyvästelee hänen molemmat vanhempansa?” Tuulenvire ei odotellut vastausta. ”En osaa sanoa pitääkö Hämypilvi edelleen Kiroushengestä vaiko ei, se ei ole minun asiani. Mutta heidän suhteensa rikkoo edelleen soturilakia, ja niin kauan kun kumpikin asuu erillään, he eivät voi olla todellisesti yhdessä. Pennut yhdistävät heitä, mutta siihen se sitten päättyykin. Kummallakin oli mahdollisuus muuttaa toisen luo kauan sitten. Hämypilvi melkein pyrki Myrskyklaaniin, mutta ei loppujen lopuksi suostunut luopumaan kodistaan Kiroushengen tähden. Jokiklaani oli hänelle edelleen tärkeämpi. Sitten sinä tulit kuvioihin, ja,” Tuulenvire naurahti. ”En ole pitkään aikaan nähnyt Hämypilveä niin omana itsenään. Aina kun hän oli yksin, tuntui että hän oli eksyksissä. Se vain paheni kun Himmetassu, Väretassu ja Särötassu nimitettiin oppilaiksi. Sinä annoit hänelle jotain mikä teki hänestä oman itsensä.” Tuulenvire hymyili pienesti. ”Toivon ja uskon, että hän ymmärtää sen itsekin.” Tuulenvire hipaisi lohduttavasti Hopeavarjon kylkeä hännällään. ”Joten mitä jos lopettaisit tuon itsesäälin, sillä minusta voisit puhua kahden kesken Kirpushengelle. Asiat saattaisivat selvitä teidän kahden välillä, vaikka ette ole tavanneet edes kunnolla. Et tiedä edes onko hän enää kiinnostunut Hämypilvestä. Et edes tiedä onko Hämypilvi todellisesti kiinnostunut Kiroushengestä. Sinuna en käyttäytyisi kuin peli olisi menetetty.”
Tuulenvire pysähtyi kun he saapuivat joen reunalle. Naaras tähyili edessä aukeavaan metsään toivoen että erottaisi Myrskyklaanin kissoja. Kun ketään ei näkynyt, naaras pudottautui kylmään virtaan, ja kauhoi vettä käpälillään niin kauan, että pystyi tarttumaan niillä vastarannan pientareeseen. Tuulenvire ravisteli vettä turkistaan, ja suki rintaansa muutaman vedon verran.
”Etsimme partion, ja kerromme että etsimme Kiroushenkeä. Emme mainitse sanallakaan miksi haemme häntä.” Tuulenvire päätti, ja lähti astelemaan epävarmasti syvemmälle Myrskyklaanin reviirille.

Varjoklaanin parantaja nyökkäsi hyväksyvästi, kun Aavetassun hännänpää vilahti parantajanpesän suuaukosta ulos. Yötoive kuunteli kuinka kahden kissan askeleet tömisevät hiekkaiseen maahan, kunnes ne katosivat kokonaan kaksikon poistuessa leiristä. Parantaja oli ollut erittäin yllättynyt Hehkutassun avuntarjouksesta, mutta ehkä totuus alkoi valjeta nuorelle naaraallekin. Ehkä enemmän Murhatähden kannattajista perääntyisi, kun he huomaisivat mihin Varjoklaanin päällikkö todella kykeni.
Pesään laskeutuva hiljaisuus oli lohduttava, ja Lasikukan kosketus vielä lohduttavampi. Yötoive painautui hetkellisesti naarasta vasten, ja laski päänsä tuon otsan päälle. Yötoive antoi Lasikukan sanojen leijua ilmassa, ja antoi niille tilaa kadota ennen kuin parantaja nuolaisi soturittaren päälakea, ja irrottautui tuon turkista. Naaraan silmissä oli leikkisä pilke, kun tuo käveli yrttiensä luokse, ja nappasi muutaman tammen lehden. Lasikukan arpien kanssa piti varoa. Yötoive ei tahtonut että ne tulehtuisivat. Tulehdukset pystyivät olemaan hengenvaarallisia. Vaikka Yötoive ei itse ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan tulehduksen takia, hän oli nähnyt kissoja sen partaalla. Tulehdukset iskivät salakavalasti kuin käärmeet koloistaan. Ensin näkymättömiä, jonka jälkeen ne pystyivät tappamaan yhdellä iskulla. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan naaraan selkäpiissä.
Yötoive pureskeli kiireettä lehtiä paksuksi tahnaksi, ennen kuin asteli takaisin Lasikukan luokse. Yötoive kosketti hännällään naaraan kylkeä, ennen kun alkoi levittää tahnaa soturittaren haavoihin. Parantaja ei pitänyt kiirettä, vaan kävi kärsivällisesti kaikki haavat läpi yksitellen. Samalla Yötoiveen ajatukset raksuttivat. Lasikukka ja hän eivät olleet vain ystäviä enää, se oli käsitelty jo. Kumppanuus oli kuitenkin vahva sana. He olivat molemmat naaraita. He eivät koskaan voisi saada pentuja - vaikka olihan heillä jo yksi. Sen lisäksi, Yötoive oli parantaja. Parantajilta oli evätty kumppanuus täysin. Ja silti, Yötoive tiesi että rikkoisi vaikka jokaikistä soturilakia Lasikukan tähden. Hän tulisi hulluksi ilman Lasikukkaa vierellään. Naaras oli tyyni kuin järvi tuulettomassa säässä, ja Yötoive tarvitsi jonkun juuri sellaisen. Naaras tahtoi suojella Lasikukkaa. Ja vaikka hän tiesi, ettei aina pystyisi, Yötoive tahtoi yrittää parhaansa. Parantaja tahtoi koko klaanin - ei vaan koko maailman - tietävän että Lasikukka oli hänen, ja että Yötoive kynsisi korvat päästä keneltä tahansa kuka edes yritti koskea soturittareen.
Naaras oli erittäin viehättävä. Yötoive tiesi, ettei Lasikukka ollut ajatellut itseään kauniina enää onnettomuuden jälkeen. Parantaja ei kuitenkaan kykenyt irrottamaan silmiään vaaleasta naaraasta, jonka jokainen karva ja haava vain palvelivat soturittaren ulkomuotoa. Lasikukan sininen silmä suorastaan räiskyi, ja Yötoiveen katse viipyi siinä hetken, ennen kuin parantaja painoi kuononsa hetkeksi toisen kuonoa vasten. Lasikukka oli hullu, jos tuo ajatteli, ettei Yötoive pitänyt hänestä ystävää enemmän. Parantaja avasi silmänsä leikkisästi, ja tassutteli Lasikukan ohitse, puskien samalla kehräten tuon kylkeä kävellessään. Yötoive ei edes muistanut, koska viimeksi oli kehrännyt. Siihen ei ollut ollut syytä pitkään aikaan.
Yötoive kiersi Lasikukan takaa, ja asteli tuon viereen hymyillen. Parantaja nuolaisi hellästi Lasikukan poskea, ja istui tuon viereen, pitäen huolta että hänen kylkensä oli aivan Lasikukassa kiinni.
”Minä rakastan sinua.”