Life Of The Forest

Väretassun korva värähti, ja oppilas käänsi katseensa Särötassuun. Naaras oli kieltämättä yllättynyt kun veli ei syyttänyt hänen totaalista jäätymistään oppilaiden pesässä – ja Väretassu oli kiitollinen siitä. Hetkellisesti hän oli syyttänyt itseään, mutta todellisuus oli, että Himmetassun kuolema oli estämätön vahinko. Väretassu väläytti surullisen hymyn Särötassun suuntaan, kuin hiljaisena kiitoksena ettei tuo lähtenyt siirtämään syytä hänen harteilleen.
Väretassu seurasi katseellaan kuinka Hopeavarjo liikehti aukiolla. Harmaa soturi empi hetken, ennen kuin tassutteli oppilaiden pesään. Väretassun pupillit kapenivat, ja tuon kurkusta kumpusi matala murina. Kuinka soturi edes kehtasi mennä samaan tilaan Himmetassun ruumiin kanssa. Luuliko tuo todella, että koska hän oli röyhkeästi ottanut Väretassun isän paikan Hämypilven elämässä, tuo oli oikeutettu suremaan Himmetassua. Väretassu kihisi kiukusta aina muutenkin kun tuo näki Hopeavarjon – syrjäyttää nyt kokonaan Väretassun oma veri. Oppilas ymmärsi klaanirajojen painon vanhempiensa suhteessa, mutta ei se antanut Hopeavarjolle oikeutta käyttäytyä niin kuin tuo käyttäytyi. Kiroushenki oli suuri soturi – suurempi kuin Hopeavarjo tulisi ikinä olemaan. Väretassu oli kiitollinen, että oli sentään kokonaan klaaniverta. Olisi ollut häpeällistä olla sukua Hopeavarjon kaltaiselle kirppusäkille.
”Arvaa mitä?” Väretassu naukaisi nopeasti kuunnellessaan toisella korvalla Särötassun valitusta Hämypilvestä. ”Olet oikeassa. Mitä väliä mitä Hämypilvi ajattelee.” Oppilas nousi ryhdikkääseen istuma-asentoon. ”Tottakai hän korvaa meidät – tai ainakin yrittää. En halua edes katsoa yhtään pentua missä on sen typerän erakon verta.” Väretassu sihahti. ”Näin meidän kesken, olen miettinyt..”, Väretassu vilkaisi veljeään, ja mittaili tuota katseellaan. ”Olen miettinyt ettei minulla ole tulevaisuutta täällä. Tahdon olla suuri soturi, ja tiedän että pystyn hyvällä koulutuksella menestymään. Mustatähti ei ota minua vakavasti, ja vielä vähemmän Ruosteturkki. Jos asiat eivät muutu, voi olla että haluan.. lähteä. Vaihtaa kotia. Olisi kunnia taistella isän rinnalla Myrskyklaanissa!”

Särötassun katse kääntyi tuon sisaren suuntaan, ja huomatessaan pienen hymyn tuon kasvoilla oppilas oli yllättynyt. Väretassu osasi edelleen hymyillä? Hän ylipäätään osasi hymyillä vaikka oli riehunut muutamat kuut ja ollut koko ajan kiukkuinen? Maailmassa oli siis vielä joitakin ihmeellisiä asioita nähtävänä ja koettavana tästä päätellen. Eivätkä ihmeelliset asiat koskaan voineet olla huonoja. Särötassun omille kasvoille nousi pieni, surullinen hymy - ehkä heidän välinsä olivat jotenkuten korjattavissa.
Väretassun kääntäessä katsettaan harmaan soturin liikkeiden mukaan, kääntyi myös Särötassun katse suoraan itse ongelmaan, Hopeavarjoon. Mokomakin… Särötassu ei ehkä pitänyt Kiroushengestä ottaen huomioon sen että hän oli myrskyklaanilainen ja siten vihollinen, mutta hän olisi valehdellut itselleen jos olisi sanonut että olisi pitänyt Hopeavarjosta enemmän. Myrskyklaanilaiset sentään olivat klaanikissoja ja uskollisia toisilleen - erakot sen sijaan välittivät vain itsestään ja ehkä parista toisesta kissasta eivätkä kenestäkään muista. Vaatisi paljon tekemistä että erakosta saisi kunnon klaanikissan, eikä Hopeavarjo oikein tuntunut täyttävän mitään tunnusmerkkejä siitä - Hämypilvi tuntui olevan tuon ainoa ystävä millään tasolla… Ja jos asiat olivat niin kuin Särötassu ajatteli, eivät he ainakaan mitään ystäviä enää olleet. He olivat ylittäneet sen jo ajat sitten. Miksi tuo edes esitti surevansa Himmetassua? Ei hän ollut edes sukua. Miksi Hopeavarjo tuntui käyttäytyvän kuin hänellä olisi ollut suuremmat oikeudet surra Himmetassua kuin Satakieli ja Esikonkukka, jotka taas olivat sukua?

Kuullessaan Väretasun vastaavan hänelle, Särötassu säpsähti. Hän ja Väretassu olivat jostain samaa mieltä? Oliko tämä edes totta? Ei, sen oli pakko olla unta…. Mutta se oli kuitenkin niin todellista. Pakko sen oli olla. Ei hän ollut nukahtanut missään vaiheessa…
Särötassu ei voinut muuta kuin nyökätä sisarensa puheille Hämypilvestä ja Hopeavarjosta. Ottaen huomioon heidän emonsa käytöksen viime aikoina, se tuskin oli mikään ihme jos Hämypilvi olisi jo tiineenä - Sulomielellä olisi ainakin jotain seuraa pentutarhassa kun hän katselisi sen entisen myrskyklaanilaisen perään. Ajatus Hämypilven ja Hopeavarjon pennuista ällötti Särötassua - millaisia ärsyttäviä otuksia siitä voisi oikein syntyä? Tuskin mitään hyvää ainakaan.

“Oikeasti?” harmahtava kolli naukaisi hieman ihmeissään, kun Väretassu alkoi puhua Jokiklaanin hylkäämisestä ja Myrskyklaaniin liittymisestä. Jos totta puhuttiin… He olivat aina olleet erilaisia. Heistä ei ollut pitänyt juuri kukaan Satakieltä ja Esikonkukkaa lukuunottamatta, mutta he olivatkin sukua ja heillä oli siten jonkinlainen automaattinen side heihin. Välillä todella tuntui siltä ettei heillä ollut tulevaisuutta täällä - ei heillä ollut ystäviä, ei rakkautta ja Väretassun suhde mestariinsa oli suorastaan katastrofaalinen. Mutta hänellä oli Tuulenvire. Tuulenvire oli välittänyt hänestä enemmän kuin kukaan muu, ja kitkenyt hänen luonnettaan lähemmäksi todellista soturia, joka antaisi kaiken klaaninsa puolensa. Ajatus elämästä Myrskyklaanissa oli kyllä lupaava… Mutta Särötassu ei halunnut jättää mestariaan taakseen. Tuulenvire oli kuin emo hänelle. Variksenruoka sentään, hän kutsui varapäällikköä välillä tahallisesti emokseen!
“Jos se on mitä haluat, Väretassu… En ole estämässä sinua.”

Väretassu nosti päätään, ja tuon surullinen hymy vaihtui päättäväiseen. Oli mahtavaa saada jonkun tuki. Itseasiassa, Väretassu ei muistanut koska viimeksi joku antoi hänen kulkea sitä polkua, mikä tuntui hänestä parhaalta. ”Kiitos, veli!” Väretassu virnisti, ja tönäisi Särötassua leikkisästi. ”Mutta jos lähden, sinusta pitää tulla Jokiklaanin paras soturi. Muistakin se.” Väretassu tunsi pienoisen kaipuun pistävän sydäntään jo nyt. Ennen tuntui, ettei hänellä olisi mitään menetettävää klaaninvaihdon ohessa, mutta nyt nuori naaras ymmärsi että oli ollut väärässä. Hänellä oli Särötassu, vaikka koko elinikänsä heillä olikin ollut enemmän tai vähemmän erimielisyyksiä. Silti he olivat sisaruksia, ja nyt tuntui että heillä oli vain toisensa – ainakin Väretassulla oli vain Särötassu.
”Ajattelin kierrellä joen tienoilla, ja katsoa josko näen Kiroushengen rajapartiossa. Haluaisin puhua hänelle. Tai sitten odotan vain seuraavaan kokoontumiseen, en tiedä. Jos edes pääsen sinne käytökseni jälkeen, tiedäthän.” Väretassu virnisti hieman nolona. ”Mutta se ei ole minun vikani! Ruosteturkki on kamala mestari, emmekä me tule toimeen ollenkaan! Olet tosi onnekas kun sinulla on Tuulenvire mestarina!” Väretassu naukaisi, eikä hänen äänessään ollut juuri lainkaan kateutta. ”Ja olen pahoillani – oikeasti – kun olen käyttäytynyt sinua ja Himmetassua kohtaan kuin hiirenaivo. Tiedän, että kun olen kiukkuinen se säteilee kaikkiin.” Väretassu hymähti pienesti. ”Jos nuo kaksi hiirenaivoa saavat jälkikasvua, meidän pitää todistaa että olemme heitä parempia!”

Pikkuinen kolli avasi suunsa haukotukseen. Pentutarhassa oli tylsää. Sulkapentu ymmärsi, että kokonsa perusteella hänet ajateltiin paljon nuoremmaksi kuin mitä hän todella oli, mutta ei se tarkoittanut että hän jaksaisi istua pentutarhassa yli kuusi kuuta. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, koska kyllä nämäkin kissat olivat kuulleet oppilaiksi ruikuttavista pennuista.
Sulkapentu pomppi pentutarhan suuaukolle, ja vilkuili leiriin. Tunnelma oli melko outo – tai ainakin hiljainen. Kolli ei ollut nähnyt Jokiklaania näin hiljaisena sen jälkeen kun hän ensimmäisen kerran tupsahti leiriin. Siitäkin oli jo kulunut enemmän aikaa kuin miltä tuntui, ja pentu alkoi kotiutua tähän ensin outoon klaaniin. Ruskearaidallinen oppilas käveli ketunmitan päästä pentutarhan ohi, ja Sulkapentu pudottautui matalammaksi, jottei häntä huomattaisi. Kolli seurasi kissan menoa leirin poikki, ja suoraan pesään jonka Sulkapentu muisteli olevan oppilaiden. Pennun korvat nousivat uteliaana, ja tuo vilkaisi pikaisesti pentutarhan perällä nukkuvaan Sulomieleen. Tuo tuskin olisi järin iloinen jos Sulkapentu lähtisi itsekseen seikkailemaan, mutta sitä voi miettiä myöhemminkin. Niinpä pentu laski tassunsa aukiolle, ja lähti seuraamaan ruskearaidallista kollia. Mutta ennen kun Sulkapentu ehti edes oppilaiden pesälle asti, oppilas peruutteli sieltä pois. Kasvoillaan tuolla oli pelkoa, ja Sulkapennun pää kääntyi hämmentyneenä sivulle. Liikkeen seurauksena toinen korva lorpahti kallistettuun suuntaan. Hetken paikallaan seistyään, oppilas selvästi huomasi Sulkapennun, joka vältteli oppilaan katsetta kuin yrittäen vältellä ongelmia.
Oppilas lähestyi häntä, ja ennen kun Sulkapentu ehti pyrkiä pakoon, hänen kulkunsa estettiin. ”Sinun ei kuuluisi liikkua täällä yksinään.” Hänen edessään seisova kolli nuhteli ontosti. ”Sirppitassu.” Tuo esittäytyi kömpelösti heti lauseen peräjälkeen, kun selvästi itsekin huomasi ettei pentu tuntenut häntä. ”Sulkapentu, eikö niin?” Oppilas ei odotellut vastausta. ”Eiköhän viedä sinut takaisin pentutarhaan.” Sulkapentu ei saanut edes sanaa väliin ennen kuin hän oli takaisin pentutarhassa. Sirppitassuksi esittäytynyt kolli meni tökkimään Sulomielen hereille, ja naukaisi jotain Sulkapennun silmälläpitämisestä. Sen jälkeen Sirppitassu kumartui Sulomielen korvanjuureen, ja supatti jotain. Sulkapentu tyytyi katselemaan heitä hämmentyneenä.

Vaalea naaras oli jo nukkunut hyvän tovin, kun joku oli tökkimässä häntä hereille. Mielessään hän ehti jo ajatella sen olevan joko Mustatähti tai toinen tyttäristään, ja se sai Sulomielen kehräämään mielihyvästä. Kun tuo avasi silmänsä ja huomasi sen olevan vain Sirppitassu, pieni harmituksen huokaus karkasi Sulomielen suusta. Hän todella oli luullut sen olevan joku perheestään, ehkä Ruusuhäntä tai Liljalampi joka oli tullut onnittelemaan - mutta ei, tietenkin se oli vain joku laiska oppilas joka käytti kaiken aikansa maleksimiseen sen sijaan, että tekisi jotain hyödyllistä kuten harjoittelisi. Naaraan nostaessa katsettaan ja huomatessaan hiukan syyllisen oloisen Sulkapennun, hän saattoi ymmärtää mistä oli kyse. Ilmeisesti hän oli niitä pentuja joilla oli aina kova into tulla sotureiksi.
“En hirveästi voi tehdä mitään kun olen nukkumassa”, Sulomieli naukaisi oppilaalle vastaukseksi venytellen ja haukotellen.
“Mutta kiitos Sirppitassu kun toit hänet takaisin pentutarhaan.”

Vaalea naaras käveli pennun vierelle ja katsoi suoraan tuota kohti.
“Sulkapentu, miksi lähdit pentutarhan ulkopuolelle? En ole vihainen, vain hieman ihmeissäni. Jos kyse on alueiden tutkimisesta, niin pääset tutustumaan Jokiklaanin reviiriin parin kuun päästä kun olet oppilas. Mutta jos haluat, voin näyttää sinulle hieman tarkemmin paikkoja leirissä”, Sulomieli naukaisi ja nuolaisi pennun päälakea. Hän asteli lähemmäksi pentutarhan suuta ja yllätyksekseen saattoi huomata jotain tapahtuvan oppilaiden pesällä. Liljalampi näytti siltä kuin hän olisi halunnut löydä maata ja pidättää kyyneliä samaan aikaan. Vaalea naaras pujahti ulos pentutarhasta ja käveli tyttärensä vierelle.
“Liljalampi, mikä hätänä? Mitä on tapahtunut?” hän kysyi ihmeiissään ja saattoi kuolla tuon mumisevan jotain Himmetassusta ja epäonnistumisesta. Oliko Himmetassulle tapahtunut jotain? Asia oli päivänselvä - nyt tarvittiin Mustatähteä ja äkkiä.
“Mustatähti!”

Vedensolina peruutti muutaman askeleen antaakseen tilaa surevalle Puna-apilalle ja tämän pennuille. Hänen silmänsä olivat sumeat, ja pää painuksissa. Jostain aukiolta kuului rääkäisy, joka sai Vedensolinan hätkähtämään. Kääntyessään katsomaan, harmaa naaras näki kuinka varjoklaanilainen kolli kompuroi ulos parantajan pesästä silmä verta vuotaen. Vedensolina tuijotti hämmentyneenä harmaanruskeaa kollia ja kuuli kuinka Murhatähti sysäsi asian heti Surmaruusulle.
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Vedensolina tunsi hyytävän tunteen rinnassaan, kun kuuli Murhatähden aikeista palata takaisin Varjoklaaniin. Kyllähän solakka naaras oli tiennyt varsin hyvin, ettei Varjoklaanin päälliköllä ollut ollut aikeita jäädä Tuuliklaanin leiriin pitkäksi aikaa, mutta silti osa hänestä oli toivonut että tämä olisi jäänyt edes yhdeksi yöksi varmistamaan ja vakauttamaan valtansa. Hän käänsi katseensa maahan surullisena, sillä pelkäsi katsoa Murhatähteen. Häntä pelotti ajatus siitä, jos Varjoklaanin päälikkö ei kiinnittäisikään häneen enää lainkaan huomiota, edes kaiken sen jälkeen mitä Varjoklaanin leirissä oli tapahtunut.
Vedensolina näki kuitenkin sivusilmällään Murhatähden lähestyvän, ja tunsi pienen hipaisun lavassaan, kun tämä ohitti surijoiden joukon. Vedensolina käänsi katseensa valkokirjavan kollin perään, ja vilkaisi sitten ympärilleen. Kaikki näyttivät olevan uppoutuneena johonkin, joten hitaasti Vedensolina nousi ja kääntyi, seuraten Murhatähteä leirin ulkopuolelle.
Ryömiessään ulos leirin sisäänkäynnistä, Vedensolina oli miltein törmätä Murhatähteen(?). Hän haistoi kollin tutuksi käyneen ominaishajun vahvana ympärillään, ja veti syvään henkeä tietämättä mitä sanoa. Hän olisi halunnut anella Murhatähdeltä että tämä jäisi hänen luokseen Tuuliklaaniin, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Murhatähti oli Varjoklaanin päälikkö, ja hänellä oli paljon tehtävää omassa leirissään. Eikä harmaalla soturittarella olisi ollut sydäntä lähteä synnyinklaaninsa parista uudestaan, ei ainakaan näin pian.

Hehkutassu katseli sivusilmällä kuinka Kärpävarjo ja Usvatanssi tassuttelivat ulos leiristä. Molemmat naaraat vaikuttivat oudon rennoilta. Aivan kuin Murhatähden kadotessa Varjoklaanin leiri kykeni jälleen yhteistyöhön. Kaikkien sisällä kytevä viha kuoli pois, ja kissat alkoivat avata silmiään sille, etteivät he ehkä olleetkaan niin erilaisia. Hehkutassu käänsi katseensa leirin suuaukolle kokonaan kun molemmat hännät olivat liukuneet sen ulkopuolelle. Olisipa hänkin pyytänyt päästä mukaan. Olisi ihan mukavaa päästä juttelemaan jollekin. Ei siis sillä että hän tarvitsisi yhtään ketään.
Hehkutassu oli jo pitkän aikaa ollut tietoinen Loitsutassusta, joka käveli kuono pystyssä Varjoklaanin aukiolle, aivan kun olisi omistanut koko paikan. Nyrpistäen kuonoaan, Hehkutassu käänsi katseensa pois, ja keskittyi sen sijaan kaikkeen muuhun ympärillään. Ensimmäiset kuut olivat olleet vaikeita elää kun Loitsutassu oli astellut hänen elämäänsä uudelleen. Ei Hehkutassu edelleenkään tuosta pitänyt, mutta se, että molemmat pystyivät olemaan olemassa näin lähekkäin, oli jo valtava askel eteenpäin. Kaikilla vain ei ollut hyviä suhteita perheeseen, eikä tarvinnutkaan olla.
Hehkutassu nousi istumaan. Leiristä oli tullut jälleen autio kahden soturittaren lähtemisen jälkeen. Ainoat äänet kuuluivat parantajanpesästä, ja Hehkutassu tassutteli uteliaana lähemmäs. Naaras pysähtyi ulkopuolelle niin, ettei hän ollut näkyvissä, ja höristi korviaan. Ei mitään ihmeellistä. Yötoive jutteli Lasikukalle, ja kai Aavetassukin oli pesässä. Hehkutassu veti henkeä, ja työnsi päänsä pesään. ”Anteeksi jos keskeytän, mutta voinko auttaa jossain? Leiri on hieman hiljainen, ja metsästyspartio lähti juuri.” Hehkutassu pystyi tuntemaan Yötoiveen pistävän katseen, ja tuo epäileväisesti kääntyi katsomaan Aavetassua. ”Tarvitsemme kyllä hämähäkinseittiä ja kehäkukkaa. Korte kelpaa myös kehäkukan tilalle, sitä pitäisi löytyä helpommin.” Yötoive luetteli. ”Sen lisäksi nokkosta ja pajun lehtiä, mutta ne eivät ole niin välttämättömiä juuri nyt. Muistathan miltä kehäkukka ja korte haisevat ja näyttävät, Aavetassu, sillä saat mennä auttamaan Hehkutassua niiden keräämisessä.”

// Edellisestä jäi vahingossa osa pois, täs on nyt kokonaan ;D//

Vedensolina peruutti muutaman askeleen antaakseen tilaa surevalle Puna-apilalle ja tämän pennuille. Hänen silmänsä olivat sumeat, ja pää painuksissa. Jostain aukiolta kuului rääkäisy, joka sai Vedensolinan hätkähtämään. Kääntyessään katsomaan, harmaa naaras näki kuinka varjoklaanilainen kolli kompuroi ulos parantajan pesästä silmä verta vuotaen. Vedensolina tuijotti hämmentyneenä harmaanruskeaa kollia ja kuuli kuinka Murhatähti sysäsi asian heti Surmaruusulle.
Kaikesta tapahtuneesta huolimatta Vedensolina tunsi hyytävän tunteen rinnassaan, kun kuuli Murhatähden aikeista palata takaisin Varjoklaaniin. Kyllähän solakka naaras oli tiennyt varsin hyvin, ettei Varjoklaanin päälliköllä ollut ollut aikeita jäädä Tuuliklaanin leiriin pitkäksi aikaa, mutta silti osa hänestä oli toivonut että tämä olisi jäänyt edes yhdeksi yöksi varmistamaan ja vakauttamaan valtansa. Hän käänsi katseensa maahan surullisena, sillä pelkäsi katsoa Murhatähteen. Häntä pelotti ajatus siitä, jos Varjoklaanin päälikkö ei kiinnittäisikään häneen enää lainkaan huomiota, edes kaiken sen jälkeen mitä Varjoklaanin leirissä oli tapahtunut.
Vedensolina näki kuitenkin sivusilmällään Murhatähden lähestyvän, ja tunsi pienen hipaisun lavassaan, kun tämä ohitti surijoiden joukon. Vedensolina käänsi katseensa valkokirjavan kollin perään, ja vilkaisi sitten ympärilleen. Kaikki näyttivät olevan uppoutuneena johonkin, joten hitaasti Vedensolina nousi ja kääntyi, seuraten Murhatähteä leirin ulkopuolelle.
Ryömiessään ulos leirin sisäänkäynnistä, Vedensolina oli miltein törmätä Murhatähteen(?). Hän haistoi kollin tutuksi käyneen ominaishajun vahvana ympärillään, ja veti syvään henkeä tietämättä mitä sanoa. Hän olisi halunnut anella Murhatähdeltä että tämä jäisi hänen luokseen Tuuliklaaniin, vaikka tiesikin sen olevan mahdotonta. Murhatähti oli Varjoklaanin päälikkö, ja hänellä oli paljon tehtävää omassa leirissään. Eikä harmaalla soturittarella olisi ollut sydäntä lähteä synnyinklaaninsa parista uudestaan, ei ainakaan näin pian.
Hän oli kuvitellut, että päästessään takaisin Tuuliklaaniin hän olisi taas kokonainen, mutta nyt hänestä tuntui siltä kuin häntä olisi revitty kahteen suuntaan. Hän rakasti Tuuliklaania, ja halusi vain sen parasta, mutta tajusi, että rakasti myös Murhatähteä.
”Milloin me näemme taas?” hän henkäisi lopulta, yrittäen kuulostaa urheammalta kuin miltä hänestä tuntui. Hän nosti smaragdinvihreiden silmiensä katseen itseään kaksi kertaa suurempaan kolliin ja odotti vastausta henkeä pidätellen, jokseenkin palvova katse silmissään. Hänen mielensä oli totaalisesti sumentunut kaikilta niiltä julmuuksilta, joita Murhaähti oli tehnyt. Muisto leirissä makaavan Veritassun ruumiistakin oli sillä hetkellä varsin haalea, ja vaikkei olisikaan ollut, Vedensolina olisi silti syyttänyt murhasta Surmaruusua, ei Murhatähteä. Murhatähti ei ollut antanut Surmaruusulle lupaa tappaa Veritassua, ei voinut olla. Edes se, ettei päällikkö ollut rankaissut Tuuliklaanin uutta kenraalia mitenkään, ei sillä hetkellä haitannut Vedensolinaa, niin Murhatähden lumoissa hän oli.

Tuulenvire heräsi hätkähtäen tuntiessaan potkaisun vatsansa alueella. Naaras sähähti, ja nosti päätään äkäisenä etsiessään syyllistä. Naaras hämmentyi kun kukaan ei nukkunutkaan tarpeeksi lähellä potkaistakseen varapäällikköä unissaan. Tuulenvire vilkaisi vatsaansa, ja vasta nyt huomasi todennäköisesti kauan näkyneen pienehkön turvotuksen. Hätkähtäen, naaras nousi ylös tajutessaan syyn siihen, miksi hän oli ollut uneliaampi kuin yleensä viimeaikoina. Naaras nielaisi palan kurkustaan, rukoillen ettei kukaan huomaisi samalla kun varapäällikkö tassutteli leiriaukiolle. Ensimmäisenä Tuulenvireen silmiin osui Särötassu ja Väretassu, jotka näyttivät viimeinkin tulevan toimeen. Samalla kuitenkin nyyhkivä Liljalampi ja Sirppitassun johdattama Sulkapentu muodostivat erittäin sekalaisen tunnelman leiriaukiolle.
Ei kestänyt kauaakaan ennen kuin Tuulenvire aisti kuoleman hajun oppilaiden pesältä. Samalla tuo tajusi että kolme leirin neljästä oppilaasta olivat leiriaukiolla. Tuulenvireen korvat luimistuivat pienesti, kun tuo yhdisteli asioita toisiinsa. Kuoleman hajusta ei voinut kuitenkaan erehtyä. Se pisteli nenää, ja tunkeutui sisuksiin asti tehden itsensä huomatuksi. Tuulenvire ei tiennyt mitä tehdä. Naaras ei tahtonut mennä oppilaiden pesään, ja joku oli varmasti kertonut asiasta Mustatähdelle. Tuulenvire tunsi itsensä typeräksi. Hänen olisi pitänyt raportoida asiasta, mutta hän oli nukkumassa. Hiirenpapanat – eihän hän edes tiennyt mitä oli tapahtunut! Miten hän selittäisi Mustatähdelle keskittymisen puutteen ja väsymyksen. Ei, miten hän valehtelisi. Voisikohan hän vain valittaa kipeästä ja voimattomasta olosta Liljalammelle?
Tuulenvire istui aukiolle hieman surumielisesti, ajatellen mahdollisesti omaan pesäänsä kuollutta Himmetassua. Tai kenties se oli vain joku toinen kissa. Mutta mitä hän olisi tehnyt oppilaiden pesässä? Kysymykset painoivat Tuulenvireen mieltä, ja samalla väsymys painoi taas päälle. Hänen olisi pakko saada itselleen muutama vapaapäivä, vaikka se herättäisikin epäilyksiä.

Mustaliekki perääntyi aukiolta pentutarhaan Veritassun kuoleman, ja tuon soturinimen saamisen jälkeen. Suuresta, vahvasta olemuksestaan huolimatta, Mustaliekki ei voinut sietää ajatusta kuolemasta. Ei häntä omansa niinkään pelottanut, mutta rakkaidensa kuolemat. Veritassu – tai Veriapila – oli ollut nuori kissa, Puna-apilan pentu. Mitä jos jotain samankaltaista tapahtuisi hänen pennuilleen. Mustaliekki nielaisi palan kurkustaan ennen kuin eteni syvemmälle pentutarhaan, missä tuo painautui heti Koiturkin kylkeen, ja hengitti tuon rahoittavaa tuoksua. ”Ei näytä hyvältä.” Mustaliekki naukaisi matalasti, yrittäen pitää oman hermostuneisuutensa kurissa. Kolli ei tiennyt kuinka paljon hänen kumppaninsa oli tapaamisesta kuullut, mutta Mustaliekki ei ollut tuulella puhua siitä sen enempää.
Korentopentu oli Mustaliekin tulon aikana hiipinyt pentutarhan suuaukolle. Mustaliekki huomasi nuoren kollin vasta, kun tuon häntä vilahti ulos pesästä. Huutaminen tuon perään ei auttanut, joten Mustaliekki syöksähti sydän pamppaillen pentunsa perään. Koskaan hän ei kuvitellut, että tulisi päivä kun Tuuliklaanin aukio olisi vaarallinen paikka jälkikasvulle. Nyt se kuitenkin oli. Mustaliekki nappasi pienen pennun hellästi hampaidensa väliin, ja kantoi tuon takaisin sisälle. Soturi asetti hämmentyneen pennun sammaleelle, ja nuhteli tuota katseellaan, pudistellen päätään samalla. Pian tuo kuitenkin nuolaisi Korentopennun päätä, joka onnistui ketterästi väistämään seuraavan nuolaisun. Mustaliekki hymyili apeasti kun Korentopentu pakeni sisarustensa tykö. ”Pikkupentu ja Elämäpentu myös – älkää poistuko pentutarhasta ilman lupaa.”
Mustaliekki huokaisi kun Korentopentu loikkasi Pikkupennun kimppuun, ja saman tien menetti oman tasapainonsa, kierähtäen selälleen sammaleelle. Soturin huomio kiinnittyi takaisin Koiturkkiin. ”En halua että heille käy samoin kuin Veriapilalle..”, kolli naukaisi lohduttomana, ja vilkuili hermostuneena kolmea leikkivää pentua.