Life Of The Forest

Harmahtava naaras pystyi vain huokaisemaan. Kaikki tapahtui kovin nopeasti ja mistään ei saanut yhtään selvää. Safiiriruusu oli liian väsynyt sekä kyllästynyt tähän kaikkeen. Työt painoivat niskassa, ja joka kerta kun hän pyysi apua oli hänet torjuttu. Aina puuttui yrttejä joita hän sai olla hakemassa. Koko ajan hän juoksi ympäriinsä eikä ketään kiinnostanut kun hän pyysi apua. Ja sitten jokainen, aivan jokainen marisi siitä jos häneltä puuttui jotain edes vähän. Edes leiriin jääminen ei ollut vaihtoehto - jos hän oli leirissä, joku syytti häntä lusmuilusta ja valitti siitä että miksei hän koskaan tehnyt mitään klaaninsa hyväksi. Tuuliklaani todella osasi olla kiittämätön välillä. Koskaan ei ollut mikään mitä hän teki tarpeeksi, aina oli liian vähän. Ei Safiiriruusua yhtään kiinnostanut jos Varjoklaani todella olisi aloittanut verilöylynsä. Hän ainakin vihdoin sai nukuttua kunnolla, oli se sitten maan päällä tai Tähtiklaanissa.

Tosin kuin muut, Safiiriruusu ei edes yrittänyt kuunnella kahta päällikkö eikä hän esittänyt että häntä kiinnosti. Hän oli koko päivän joussut keräämässä yrttejä ja heti perään tullut torutuksi siitä ettei ollut leirissä, todistaen Tuuliklaanin kiittämättömyyden. Veritassun kuolema ja Syysyön ylidramaattinen pyörtyminen olisivat ehkä saaneet jonkinlaisen reaktion irti jos Safiiriruusu ei olisi ollut niin väsynyt.
Kun Varjoklaanin päällikkö alkoi uudelleen puhua, Safiiriruusulta meni kaikki motivaatio kuuntelemisen kannalta. Hän kömpi pesäänsä ja asettui makaamaan pedilleen, sulkien silmänsä. Se joka hänet tästä uskalsi herättää saisi kynnen silmäänsä.

Vedensolina oli Varjoklaanin leiristä lähdön jälkeen pysynyt hiljaa, ja mahdollisimman huomaamattomana. Päiväkausia hän oli uneksinut siitä, miltä Tuuliklaanin nummien ruohikko tuntuisi taas tassujen alla Varjoklaanin vetisen ja soisen maaston sijaan, ja odottanut pääsevänsä takaisin kotiin veljensä ja klaaninsa luo. Nyt, kun lähdön hetki kuitenkin oli viimein koittanut, Vedensolina huomasi lähtevänsä alakuloisesti, ja ekä jopa hiukan vastentahtoisesti.
Toki harmaa naaras tahtoi nähdä veljensä ja kertoa tälle, että kaikki oli hyvin. Kaikki oli oikeastaan melkein paremmin kuin hyvin. Vaikkakin Platinaturkki parka oli varmasti ollut kaikki nämä päivät suunniltaan surusta ja huolesta.
Vedensolina tiesi, että palatessaan Tuuliklaaniin, hän ei enää näkisi Murhatähteä läheskään yhtä usein, kuin muutaman viimeisen päivän aikana. Varjoklaanin pääliköllä oli paljon tekemistä, ja muiden silmiin saattaisi näyttää epäilyttävältä, jos niin korkea-arvoinen kissa ravaisi jatkuvasti Tuuliklaanissa tapaamassa hänen kaltaistaan soturia. Pieni haikea huokaus pääsi Vedensolinan huulilta, kun tämä loi katseensa joukon edessä ravaavan Murhatähden selkään.
Vedensolinaa häiritsi yhä ajatus siitä, että Murhatähti oli käyttänyt häntä vipuvartena saadakseen yliotteen hänen klaanistaan, ja harmitti se, ettei kolli ollut edes ehtinyt sanoa hänelle kunnollisia hyvästejä ennen matkaan lähtöä. Kollin leirin suulla heittämä katse oli kuitenkin piristänyt Vedensolinaa hitusen, ja antanut edes hiukan toivoa siitä, että kiristäessään Tuuliklaania Murhatähti oli vain bluffannut vakuuttavasti.

Astuessaan muiden joukossa Tuuliklaanin leiriin, Vedensolina hätkähti ajatuksistaan. Hän oli tuskin huomannut sitä, kuinka Varjoklaanin suomaat olivat muuttuneet hänen tassujensa alla tutuiksi nummimksi. Nostaessaan katseensa leiriin, hän tunsi surua rinnassaan. Jokainen leirissä istuva kissa näytti pelokkaalta, vaikka ihmekös tuo jos aivan yht’äkkiä heidän leiriinsä pölähti joukko Varjoklaanin sotureita. Vieläpä sellainen joukko, joka olisi halutessaan kyennyt saamaan aikasieksi kunnollisen ja tasaväkisen taistelun.
Haravoidessaan katseellaan aukiota, Vedensolinan katse pysähtyi lopulta hänen veljeensä, joka oli hänet nähdessään pompannut seisomaan korvat ja häntä pystyssä.
”Vedensolina!” hän kuuli veljensä huutavan. Vedensolina vilkaisi hiukan epäilevästi Varjoklaanin joukkoa, aivan kuin lupaa pyytäen, ennen kuin erkani siitä ja riensi veljensä luokse. Hänhän oli nyt taas vapaa kissa, miksi hän olisi tarvinnut Varjokaanilta lupaa tervehtiäperhettään? Vedensolina puski veljeään, ja tunsi kehräyksen kumpuavan molempien rinnoista.
”Oletko kunnossa? Tähtiklaanin kiitos Valkoapila sai sinut takaisin yhtenä kappaleena! Mitä tapahtui? Haluatko syötävää?”
Vedensolinan suusta pääsi pieni huvittunut kehräys, kun hänen veljensä alkoi hössöttää ja pyöriä hänen ympärillään tutkiakseen hänen turkkiaan ja etisessään mahdollisia ruhjeita tai naarmuja. Sellaisia Platinaturkki ei kuitenkaan voisi löytää, sillä sellaisia ei ollut. Hänestä oli pidetty Varjoklaanissa erittäin hyvää huolta, ja itse Murhatähti oli pitänyt huolen siitä ettei hänen turkistaan oltu katkaistu hiuskarvaakaan.
”Rauhoitu, Platinaturkki, minä olen ihan kunnossa”, hän naukaisi rauhoittavasti ja laski häntänsä veljensä selälle kehottaen tätä istumaan viereensä. Muutaman kerran tohkeissaan, ja helpottuneena paikoillaan tepastellen Platinaturkki kuitenkin istuutui Vedensolinan viereen niin, että kaksikon kyljet koskettivat toisiaan. Oli mukava tuntea taas lämmpimän tuuliklaanilaisen turkki kylkeään vasten ja haistaa tutut ja turvalliset tuoksut.

Vedensolinalla ei kuitenkaan ollut aikaa rentoutua, sillä seuratessaan sivusta Murhatähden ja Unilammen keskustelua, hänestä alkoi tuntua siltä että jokin oli vialla. Platinaturkin tapaaminen oli vienyt Vedensolinan huomion hetkeksi pois leirin tilanteesta, joten häneltä oli mennyt kokonaan ohi se, että Tervatähti oli kuollut. Siksi hän nyt ihmettelikin ääneen kuiskaten veljelleen, miksi kaikista leirin kissoista Unilampi hoiti Murhatähden kanssa puhumisen. Eikö Neliapilan pitäisi Tuuliklaanin varapäälikkönä toimia puhemiehenä, jos Tervatähti ei siihen itse kyennyt?
Järkytys ja surun aalto hyökyivät Vedensolinan yli, kun hän kuuli veljensä hiljaisen äänen selittävän tilannetta hänen korvaansa. Tervatähti oli kuollut, ja itse tähtiklaani oli valinnut Unilammen hänen seuraajakseen. Mutta entä Neliapila? Oliko ruskeaturkkinen naaras sujut sellaisen päätöksen kanssa? Vedensolina vilkaisi Neliapilaa, joka näytti siltä kuin räjähtäisi hetkenä minä hyvänsä.
Vedensolinan päässä pyröri, kun hän koetti pysyä kärryillä kahden johtavan kissan sananvaihdossa. Hän seurasi katseellaan, kuinka Unilampi loikkasi pitkäkivelle Murhatähti perässään. Kaksi kissaa pitkäkivellä näytti Vedensolinasta jotenkin väärältä, vaikkakin hän tunsi pienoista mielihyvää siitä, että saisi nyt tekosyyn katsella Murhatähteä kunnolla vielä hetken ilman, että se näyttäisi jotenkin epäilyttävältä.

Vedensolinaa alkoi hiukan kyllästyttää Murhatähden ja Unilammen käydessä muodollisia keskusteluja pitkäkiven päällä. Ei sillä, etteikö hopeista naarasta olisi kiinnostanut tilanne, tai hänen klaaninsa kohtalo, mutta moiset sanat saivat hänen päänsä surisemaan. Niitä oli niin hankala ymmärtää.
Kun Murhatähti kuitenkin aloitti oman käännytyspuheensa, Vedensolina valpastui heti. Hän kuunteli lumoutuneena mustankirjavan kollin sanoja, jotka kuulostivat hänen korviinsa jokseenkin jaloilta. Etenkin Murhatähden osuus klaanirajojen ylittävästä rakkaudesta sai Vedensolinan myymään viimeisenkin sielunsa rippeen tämän vallanhimoiselle ajatukselle. Hän tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin välistä ja tassujensa kihelmöivän, kun Murhatähden katse viipyi hänen omassaan hiukan liian pitkään ollakseen vain tavallinen vilkaisu. Vedensolina kietoi häntänsä tassujensa ympärille ja nuolaisi ujosti tassuaan, saaden Platinaturkilta pienen vilkaisun. Vedensolina ei kuitenkaan välittänyt sillä hetkellä siitä, että hänen veljensä saisi tietää hänen tunteistaan Varjoklaanin päälikköä kohtaan. Ainoa, mikä naaraalle sillä hetkellä merkitsi, oli se että Murhatähti oli juuri pyyhkinyt hänen harteiltaan epäilyksen siitä, että tämä olisi oikeasti toteuttanut Tuuliklaanille hänestä esittämänsä uhkaukset. Murhatähti oli bluffannut neuvotteluissa. Se oli ainoa mikä merkitsi. Loput Murhatähden puheesta kaikuivat täysin kuuroille korville, sillä nyt harmaa naaras leijui onnellisuuden pilvessä, tuijottaen vain pimeäkivellä seisovaa jykevää kissaa, johon oli auttamattomasti rakastunut.

Vedensolinapalasi maan pinnalle, kun kuuli jostain vihaisen rääkäisyn. Kääntyessään katsomaan, hän näki kuinka Veritassu loikkasi turkki pörrössä, kynnet ja hampaat paljastettuina kohti Surmaruusua. Silmät kauhusta levinneenä Vedensolina katsoi kuinka Varjoklaanin varapäälikkö pyyhkäisi nuoren oppilaan vaivatta sivuun katkaisemalla tämän niskan. Pieni järkyttynyt naukaisu pääsi soturittaren suusta, ja hän kuuli takaansa Puna-apilan korvia hyytävät huudot. Järkytyksestä jähmettyneenä Vedensolina katsoi, kuinka vanha naaras riensi kuolevan pentunsa vierelle kuiskailemaan tälle lohduttavia sanoja.
Epätoivoisena Vedensolina vilkaisi Murhatähden suuntaan, aivan kuin hakien tämän kasvoilta paheksuntaa hänen varapäälikkönsä tekoa kohtaan. Vedensolina ei kuitenkaan löytänyt Murhatähden kasvoilta etsimäänsä, vain viileää laskelmointia. Vedensolina käänsi katseensa pois Murhatähdestä ja toivoi ettei olisi vilkaissut. Hän ei halunnut uskoa sitä, ettei valkea kolli olisi pahoillaan hänen klaanitoverinsa kuolemasta. Jopa Unilampi hänen vierellään oli näyttänyt ilmeettömältä, aivan kuin tämä ei olisi välittänyt siitä mitä äsken oli tapahtunut. Kuinka tämä saattoi pysyä niin viileänä, Vedensolina ajatteli järkyttyneenä ja loukkaantuneena.

Kuten oletettua, Veritassun kuolema aiheutti Tuuliklaanissa sekasorron. Vedensolina näki, kuinka Syysyö tuupertui aukiolle, ja Neliapila ryntäsi emonsa vierelle suremaan kuollutta sisartaan. Valkoapila istui leirissä yksin, jähmettyneen ja ilmeettömän näköisenä, Veritassun ruumista tuijottaen. Pentutarhan suulle yksin jääneet Metsäpentu ja Jänispentu kurkkivat häntä koipien välissä ja silmät luimussa surusta valittavaa emoaan. Hänen vierellään Platinaturkin karvat olivat nousseet pystyyn ja tämä oli noussut vain puoliksi seisomaan katsoessaan järkyttynein silmin tuuliklaanin oppilaan ruumista. Pelkotuoksu ympäri leiriä leijaili Vedensolinan sieraimiin, eikä hän ihmetellyt lainkaan miksi. Varjoklaani oli juuri osoittanut ehdottoman käskyvaltansa murhaamalla yhden heidän tulevista sotureistaan.
Vedensolina sulki silmänsä, sillä ei kestänyt katsoa Veritassun ruumista. Samalla hän toivoi, että voisi tukkia korvansa jollain, sillä ei kestänyt kuulla Puna-apilan korvia hyytävää surunvalitusta. Vedensolina painoi päänsä Platinaturkin lapaan, ja hengitti veljensä tuttua ja turvallista tuoksua sisäänsä, yrittäen unohtaa äskeiset tapahtumat. Hän tiesi, että Veritassun kuolema tulisi kummittelemaan hänen unissaan vielä monia kuita.

Vedensolina nosti katseensa Platinaturkin lavasta vasta, kun kuuli Unitähden puheen lähempää. Naaras oli loikannut alas pitkäkiveltä, ja valmistautui ilmeisesti pitämään hätäseremoniaa Veritassun ruumiin edessä. Olisi oikein, että oppilas saisi soturinimensä ennen Tähtiklaanin riveihin liittymistä. Olihan Veritassu kuitenkin ollut viittä vaille valmis soturiksi, ja kuollut yrittäessään puolustaa klaaniaan sitä uhkaavilta kissoilta.
Vaikka Veritassun epätoivoinen hyökkäys olikin varmasti vaatinut paljon rohkeutta, toivoi Vedensolina silti että nuori kissa olisi ollut tarpeeksi peloissaan pysyäkseen aloillaan. Silloin tämä todennäköisesti olisi vielä elossa. Hopeanharmaa soturi nosti katseensa hämärtyvälle taivaalle, ja lausui pienen rukouksen Veritassulle -ei Veriapilalle- ja kuvitteli näkevänsä kuinka tämän sielu liittyi Tähtiklaanin joukkoon.
Raskaasti huokaisten naaras nousi veljensä viereltä, ja tassutteli Puna-apilan ja Neliapilan luo, koskettaen hännällään lohduttavasti vanhan naaraan kylkeä.
”Otan osaa”, hän naukaisi surullisella äänellä, ja kumartui vielä koskettamaan kunnioittavasti maassa makaavan soturin turkkia jättääkseen tälle viimeiset hyvästit, ja istuutui sitten surevien omaisten viereen osoittaakseen kunnioitusta kaatunutta klaanitoveriaan kohtaan.

Kärpänvarjo suorastaan yllättyi kun Usvatanssi suostui metsälle hänen kanssaan. Naaras oli odottanut tiuskaisuja, tai jotain muuta sen kaltaista. Mitä hän ei ollut odottanut, oli melko ystävällinen käytös samalta kissalta, joka näytti varsin tyytyväiseltä samalla kun Lasikukkaa teurastettiin. Kärpänvarjo hymyili tyytyväisenä, ja katseli kuinka Usvatanssi nousi seisomaan venytellen jalkojaan. Olisi mukavaa käydä metsällä jonkun kanssa, jota Kärpänvarjo tuskin tunsi. Kissoihin tutustuminen oli mielenkiintoista. Käärmehäntä oli ollut loistava esimerkki siitä. Äksy soturi oli aina tiuskinut Kärpänvarjolle oppilaana, mutta soturittarella ei ollut ollut hauskempaa kenekään muun seurassa.
Naurahtaen, Kärpänvarjo kohautti lapojaan Usvatanssin kysymykselle. ”En miettinyt niin pitkälle. En usko että kannattaa lähteä Tuuliklaanin suuntaan. Se partio varmasti säikytti kaiken riistan pois sieltä. Voisimme yrittää haaskalasta tai sen takaa?” Kärpänvarjo lähti askeltamaan kohti leirin uloskäyntiä, ja vilkaisi pikaisesti taakseen autioon leiriin. Nyt kun Murhatähden draama oli jossain muualla, ilmapiiri oli mukavan rauhallinen. Ei sillä ettei soturitar silti kaivannut juttuseuraa. Rauhallisuus ja yksinäisyys olivat silti eri asiat.
”Tuntuu, mutta ei se välttämättä ole huono asia.” Kärpänvarjo naukaisi, ennen kuin muisti kenelle puhui. Naaras siirsi katseensa hämmentyneenä tassuihinsa, ja kirosi mielessään typeryyttään. Ei Usvatanssille voinut kertoa ettei hänen pomonsa ollut Kärpänvarjon mielestä niin hieno kissa. Naaras voisi suuttua ja ottaa soturittaren mielipiteen itseensä. Tai pahempaa – kertoa Murhatähdelle. ”Tai siis, on mukavaa kun kerrankin on hieman hiljaisempaa. Ei kuoleman kirkaisuja aukiolla tai..”, Kärpänvarjo takelteli sanoissaan, ja huokaisi. "On mukavan rauhallista.”

Matka tuntui Kalanpyrstön jaloissa. Vaikka hän oli edelleen suhteellisen hyväkuntoinen eikä aivan vielä klaaninvahimman iässä, oli hänen myönnettävä itselleen se ettei hän enää ollut kovinkaan nuori. Hän ei ollut enää niin utelias, innokas,hymyileväinen saati rohkea kuin hän oli aikoinaan ollut. Sisaruksiinsa verrattuna Kalanpyrstö oli kylläkin aina ollut totisempi, mutta muutos nykyiseen oli kuitenkin ollut hurja. Ja toisin kuin Pikkuviiksellä, hänellä ei ollut mitään syytä muuttua sellaiseksi millainen hän oli nykyään - tosin kuin Vedensielu ja Kalanpyrstö jotka olivat kärsineet useita toinen toistaan traumaattisempia menetyksiä ja kokemuksia, ei hänellä ollut mitään. Ei traumaa, ei erikoista kokemusta, ei kipuja. Hänestä oli vain tullut sulkeutunut varjo siitä kissasta mikä hän oli alunperin ollut. Ei hänestä enää löytyisi rohkeutta lähteä etsimään kissaa, joka oli kadonnut kuin maan nielemänä. Eikä hän edelleenkään tiennyt, mistä oli aikoinaan löytänyt rohkeutta lähteä etsimään Pikkuviikseä kun tuo oli kadonnut kuiksi - ja kun hän oli jälkikäteen kuunnellut kaikkea sitä, mitä ne kauheat kissat olivat Pikkuviikselle tehneet, hän ymmärsi itseään vielä vähemmän. Ajat todella olivat muuttuneet…

Kalanpyrstö katsoi kahden päällikön puheita sivusilmällä- ja korvalla, seuraten ennemmin Tuuliklaanin reaktioita. Suurin osa heistä vaikutti säikähtäneiltä pennuilta, kun taas osa yritti vaikuttaa kovalta, siinä onnistumatta. Pian Surmaruusu astuikin esiin Murhatähden pyynnöstä ja esitteli itsensä kauniista ja kohteliaasti, kuin esittäen ettei hänen päässään ollut mitään vikaa - eikä kukaan ilmeisesti ollut vakuuttunut. Yksi Tuuliklaanin oppilaista oli vakuuttunut siitä, että varapäällikkö oli hirviö - asia josta Kalanpyrstö oli täysin samaa mieltä - ja hyökkäsi tämän kimppuun, ilmeisesti siinä toivossa että pystyisi vahingoittamaan tuota. Kaikki se toivo paljastui turhaksi kun oppilas roikkui Surmaruusun suussa, äänekkään naksahduksen saattelemana.

Kalanpyrstöä ällötti. Tapahtuma itsessään oli ollut nopea ja oppilaalle varsin kivuton, mutta Tuuliklaanin reaktio - tai reaktion puute Unitähden tapauksessa - olivat aivan liikaa. Iäkäs kuningatar juoksi tyttärensä rinnalle tuon nimeä huutaen, ja monien suista karkasi kauhistuneita huudahduksia. Joku vielä pyörtyi järkytyksen seurauksena! Ei Kalanpyrstö voinut enää vain istua ja kuunnella ympärillä olevaa hälinää, vaan hänen oli tehtävä edes jotakin. Harmahtava kolli nousi ylös ja käveli pyörtyneen, tumman naaraan luokse ja ravisteli tuota lempeästi siinä toivossa että hän heräisi.
Kun ravistelusta ei ollut apua, etsi kolli katseellaan parantajan pesää. Huomattuaan pesän hän käveli ripeästi sen suuntaan ja kurkisti sisään sen suuaukosta.
“Onko parantaja paikalla? Täällä tarvitaan....”

Kalanpyrstö ei ehtinyt edes viimeistellä pyyntöään, kun tunsi pistävää kipua vasemmassa silmässään. Tuuliklaanin parantaja oli ärsyyntyneenä noussut ylös sammalpediltään ja raapaissut häntä voimalla silmään, mitä luultavimmin vienyt kokonaan sen näkökyvyn. Kerrassaan upeaa. Hän oli aina kuvitellut sokeutuvansa jossain kohtaa elämäänsä, mutta Kalanpyrstö ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta että hän menettäisi näkökykynsä osittain Tuuliklaanin parantajan toimesta - etenkin kun hän ei ollut edes uhkaillut tuota mitenkään!
“Ulos! Ulos minun pesästäni, sinä Varjoklaanin kutale! Ulos! Iskeköön sinuun salama ja raahatkoon Pimeyden metsän kissat sinne, sillä sinne sinä kuulut! Ulos, tai puhkon sinulta toisenkin silmän! Ulos!” sinertävänharmaa naaras kiljui samalla kun Kalanpyrstö perääntyi. Veri hänen vasemman silmäluomensa päällä alkoi käydä raskaaksi, ja silmän avaaminen mahdottomaksi. Tuuliklaanin parantaja asettui taas lepäämään sammalvuoteelleen, kun järkyttynyt Kalanpyrstö käsitteli mielessään sitä mitä oli juuri tapahtunut. Pitkään aikaan hän ei kuitenkaan tuntenut itseään pelokkaaksi tai vavissut toisen vallan alla - hän oli vain kovin kummissaan siitä, mitä oli juuri tapahtunut.

Iäkkään kuningattaren tultua paikalle Surmaruusu siirtyi hiukan kauemmaksi draamasta. Hän oli esitellyt itsensä, päättänyt häirikiröijän elämän nopeasti ja ytimekkäästi ja saanut lausuttua varoituksensa, ei hänellä ollut enää mitään syytä jäädä kuuntelemaan Tuuliklaanin kissojen valituksia. Iäkäs kuningatar kuulosti aivan rääkyvältä varikselta eivätkä muutkaan Tuuliklaanilaiset kuulostaneet yhtään paremmilta. Niin heikkoja otuksia, oli kerrassaan ihme että he olivat selvinneet maailman verisessä evoluutiossa näin pitkälle. Hyvä kun edes yhdestä päästiin eroon. Muut Tuuliklaanista saisi sitten luvan sekoittua heidän klaaniinsa, ja pian
Varjotuuli tulisi olemaan yksi suuri Varjoklaani. Niin näistä heikoista kissanruipeloista päästäisiin eroon.
Surmaruusu tuhahti, kun Unitähti loikkasi alas Pitkäkiveltä ja antoi hätäisen nimityksen kaatuneelle oppilaalle. Ilmeisesti hän ei ollut yhtään ajatellut mainettaan oman klaaninsa edessä kun oli päättänyt vastata Murhatähdelle. Päätös vaikutti tyydyttävän pienen osan Tuuliklaanista, muttei todellakaan kaikkia - oppilaan emo oli edelleen kyltymättömän vihainen ja alkoi jopa kyseenalaistamaan Unitähden päällikköyttä. Jos tuo oli totta, niin ei se mikään ihme ollut että Surmaruususta naaras oli tuntunut valehtelijalta. Unitähti oli kuitenkin jo vaurioittanut omaa mainettaan tällä tempulla molempien klaanien edessä - Tuuliklaanin edessä hän vaikutti kyvyttömältä suojelemaan omiaan, kun taas heille ruskea naaras antoi itsestään epäkunnioittavan vaikutelman. Tästä tulisi olemaan heille hyötyä.

Murhatähden tullessa hänen luoksensa Surmaruusun suusta arkasi hymähdys. Totta kai hän oli tehnyt hyvää työtä, kun oli hankkiutunut kiusankappaleesta eroon, antanut Tuuliklaanille ripauksen Varjoklaanin voimasta ja romattanut samalla Unitähden mainetta. Ja mikään ei edes ollut suunniteltua, vaan Tuuliklaanin oma vika joka osui heidän omaan nilkkaansa. Suorastaan täydellistä.
“Tietysti. He oppivat, halusivat tai eivät. Tuuliklaanikin saa tottua meihin, joko hyvällä tavalla tai huonolla. Uskon saavani heidät ruotuun siinä välissä”, vaalea naaras naukaisi, jäänsiniset silmät täynnä ylpeyttä. Hän tulisi mullistamaan Tuuliklaanin elämää toden teolla.
Kuullessaan kamalaa rääkymistä, Surmaruusun katse kääntyi äänen suuntaan ja hän saattoi huomata Tuuliklaanin parantajan ahdistelevan Kalanpyrstöä, jonka vasen silmäluomi suorastaan pulppusi verta. Mitä kolli oli tehnyt naaraan suututtaakseen, sitä Surmaruusu ei tiennyt. Kalanpyrstö oli kuitenkin hyvin herkkä kissa, niin hän tuskin oli tapahtuman väkivaltaisen puolen aloittaja - syyn täytyi olla parantajan ja siitä Tuuliklaani ei voisi jäädä vailla rankaisua.
“Haluatko sinä ottaa tämän tilanteen haltuusi vai minä? Hän on kuitenkin sinun soturisi”, Varjoklaanin varapäällikkö naukaisi tyynesti.

Vaikka matka takaisin Jokiklaanin rajalle ei ollut pitkä, ahdistava ilmapiiri, hiljaisuus ja ilmassa leijuva outo, vieraiden kissojen haju sai sen tuntumaan siltä. Paluu tutulle reviirille tuntui suorastaan Tähtiklaanin lahjalta, kun tassut saivat taas kulkea tutulla maaperällä ja ilmassa leijui tuttuja hajuja. Liljatassun - oliko se epäkunnioittavaa kutsua häntä vielä oppilasnimellä kun parantaja itse ei ollut vielä julkistanut nykyistä nimeään? - ja Tuulenvireen kiristäessä askeliaan Särötassu teki samoin, vaikka hän olisikin mielellään jäänyt ihastelemaan reviirinsä kauneutta pidemmäksikin aikaa. Pitkään aikaan hän ei ollut vain ottanut rennosti ja nauttinut elämän pienistä hetkistä. Hän tuskin tosin olisi osannut arvostaa niitä hetkiä aikoinaan, mutta ehkä myöhemmin seuraavana päivänä hän ehtisi viettää lyhyen, rauhallisen hetken joella.
Siinä missä Liljatassu tassutteli tyytyväisenä sisälle leiriin, Tuulenvire pysäytti Särötassun ennen kuin kolli ehti päästä sisälle. Hieman yllättyneenä tuo kuunteli mestarinsa puheita - hän kyllä tiesi varapäällikön olleen tosissaan, mutta se että hän voisi tulla vapaasti puhumaan tuolle oppilasaikansakin jälkeen oli hieman yllättävää. Naaraan näpäyttäessä Särötassun kylkeä, nousi oppilaan kasvoille pieni hymy.
“Tämä selvä emo”, hän naukaisi leikkisästi Tuulenvireelle ennen kuin hän astui sisälle leiriin.

Tilanne leirissä oli ilmeisesti rauhoittunut paljonkin sillä välin, kun he olivat olleet poissa. Enää ei kuulunut kissajoukkojen keskustelua ja muuta epämääräistä hälinää - ja nuori kolli ehti juuri sopivasti sisälle kuullakseen, että heidän parantajansa tunnettiin nyyään nimellä Liljalampi. Ei yhtään hullumpi nimi Särötassusta. Varmasti parempi kuin se minkä hän tulisi saamaan.
Väsyneenä kolli käveli oppilaitten pesään, missä hän saattoi huomata molemmat sisarensa. Väretassu oli jo nukahtanut siinä missä Himmetassu oli syömässä ahmeesti pientä hiirtä.
“Varo vain, tukehdut jos ahnehdit noin”, Särötassu naukaisi sisarelleen samalla kun hän asettui makuulle sammaleelle. Pian hän kuitenkin alkoi kuulla takaansa epämääräistä yskimistä.

Väretassu havahtui syvästä unestaan kakomisen ääniin. Naaras hieroi silmiään tassullaan ärsyyntyneenä. Hän oli juuri kamppaillut Jokiklaanin reviirille tunkeilevan Myrskyklaanilaissoturin kanssa, ja oli yhtä iskua vaille voittanut tuon taistelussa. Ainut vain ettei voitto ehtinyt ikinä tapahtua, ennen kuin hänet keskeytettiin töykeästi. Väretassu pystyi nuuhkaisulla kertomaan että sekä Särötassu että Himmetassu olivat pesässä. ”Olkaa hiljaa, yritän nukkua,” naaras nurisi sisaruksilleen. Ääni ei kuitenkaan loppunut – päinvastoin. Kakominen voimistui, ja saapui siihen pisteeseen että Väretassu nousi ärsyyntyneenä istumaan. ”Olen ihan tosissani, menkää muualle..”
Väretassun pupillit laajenivat, kun tuo erotti Himmetassun, joka kouristeli voimakkaasti vuoteellaan. Oppilaan korvat painuivat saman tien luimuun, ja tuo luikki silmät ammollaan sisarensa vierelle. Vilkaistuaan Himmetassun vierellä olevaa puoliksi syötyä hiirtä, Väretassu ymmärsi yskän. Hänen pentuetoverinsa oli tukehtumassa riistaan, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Etäisesti, Väretassu näki Särötassun tökkivän mustaa oppilasta. Hänen veljensä kääntyi hänen puoleensa huutaen sanoja jotka Väretassu erotti hyvin etäisesti. Liljatassu. Piti hakea parantaja. Mutta ainut asia mihin Väretassu kykeni keskittymään, oli hänen ainoan siskonsa kamppailu hengestään. Sekunnit tuntuivat tunneilta, kunnes Himmetassun keho valahti liikkumattomaksi. Särötassu loi katseen Väretassuun, jonka tuo vain vaivoin rekisteröi. Sen jälkeen nuori kolli pinkoi ulos oppilaiden pesästä – todennäköisesti noutamaan Liljatassua tai mikä hän sitten olikaan nykyään. Väretassu ei edes ollut huomannut tassujensa vapisevan ennen kuin nyt. Naaras vilkaisi pelokkaana Himmetassun kylkeä, joka ei kohoillut. Pala nousi Väretassun kurkkuun, kun tuo tuuppasi sisartaan ja pakotti äänensä tasaiseksi. ”Himmetassu lopeta, ei ole hauskaa enää.” Naaras ravisti sisartaan voimakkaammin, samalla kun hänen äänensä muuttui kimeämmäksi ja vihaisemmaksi. ”Lopeta!” Lopulta Väretassu tuuppasi sisartaan kaikella voimallaan, ja pysähtyi sen jälkeen huohottamaan. Hän tiesi. Liljatassu ei ehtisi ajoissa. Himmetassu keho ei enää huokunut sitä lämpöä mitä se yleensä välitti.
Pakokauhun vallatessa nuoren naaraan, Väretassu juoksi oppilaiden pesän suuaukolle. Naaras avasi suunsa avunhuutoon, mutta ääntä ei tullut. Lähin soturi oli Esikonkukka, jonka luokse Väretassu kiisi täysin normaalin itsensä vastakohtana – pelokkaana ja kyyneleet silmissään. ”Esikonkukka auta.. Himmetassu.. Liljatassu ei ehdi ja..,” Väretassun avunpyynnöt olivat rikkinäisten lauseiden ja naaraan väreilevän äänen takia mahdottomia ymmärtää, ja silmäkulmastaan naaras näki miten Särötassu ja Liljatassu kiisivät jo peräkanaa oppilaiden pesään. Väretassu jäi tuijottamaan pesän suuaukkoa kyyneleet silmissään, tietäen jo karun totuuden.

Liljalampi oli tuskin ehtinyt inttää kaikkia kysymyksiään Ruusuhännältä, kun tuon keskeytti jo joku. Paniikissa joussut Särötassu oli törmännyt häneen ja makasi nyt maassa, kasvot itkusta märkinä. Noustessaan ylös kolli takelteli sanoissaan, kuin puhumisesta olisi yhtäkkiä tullut liian vaikeaa. Lopulta tuo kuitenkin sai otettua itseään niskasta kiinni ja sanoi jotain selkeästi.
“Himmetassu… Himmetassu söi jotain ja hän… Hän ei saa henkeä”, Särötassu naukaisi shokissa, katsoen Liljalampea itku kurkussa. Parantajan suusta karkasi pieni, kauhistunut pihahdus - hän oli vasta saanut parantajan nimensä, ja jo nytkö hän joutui todistamaan taitonsa käytännössä? Entä jos hän ei olisi tarpeeksi? Liljalammen katse kuitenkin tuimistu, ja joustessaan oppilaiden pesään hän viittoi Särötassua seuraamaan häntä. Miten kolli oli tilannetta kuvaillut, vaikutti siltä että olisi jo ollut liian myöhäistä - mutta ehkä heillä oli pieni mahdollisuus että Himmetassu taisteli kohtaloaan vastaan, että hänessä riitti taistelutahtoa pysyä hengissä…

Kun Liljalampi astui sisälle pesään, kakomisen ääniä ei enää kuulunut. Kaikki oli liian myöhäistä. Hän yritti ja yritti pysyä tiukkana, kun hän juoksi Himmetassun luokse ja tutki ruumista. Mitään ei todellakaan ollut enää tehtävissä, ja tukehtumistavasta päätellen hän ei olisi muutenkaan kyennyt auttamaan ilman rajuja keinoja joita hänen olisi tullut käyttää heti tukehtumisen tapahduttua. Surullisena Jokiklaanin parantaja nosti katseensa kohti Särötassua, joka näytti olevan hajoamispisteessä. Liljalammella oli vaikeuksia saada sanoja suustaan, mutta lopulta hän sai ne viimein hänestä irti.
“Himmetassu on kuollut. Saavuimme paikalle liian myöhään auttaaksemme häntä.”

Esikonkukka ei ollut hetkeen ollut näin tyytyväinen. Vaikka hän tulisi kaipaamaan yhteisiä hetkiänsä Ruusuhännän kanssa, nautti hän jo nyt siitä faktasta että hän oli vapaa mestarin töistä. Hän oli vapaa menemään metsästämään ilman että joku seurasi häntä koko ajan, vapaa kulkemaan partioissa ilman ylimääräisiä tassupareja ja ennen kaikkea, vapaa oman perheen perustamiseen ja siitä huolehtimiseen. Hän oli jo tuhlannut sille haaveelle jo paljon aikaa -ja nyt kun hän oli ajatellut löytäneensä sen oikean kollin, ei hänellä ollut enää mitään syytä lykätä sitä enempää. Eihän tässä ollut vaaraa että hän joutuisi uudelleen mestariksi, sillä toistaiseksi Jokiklaanissa ei ollut pentuja tai tiedettävästi odottavia - Esikonkukalla oli omat epäilyksensä Mustatähdesta ja Sulomielestä johtuen naaraan suojelevasta käytöksestä Sulkapentua kohtaan - kuningattaria, ainakaan kukaan ei ollut pentutarhassa. Ja jos joku siellä aikoi olla tulevaisuudessa, niin Esikonkukka itse.

Vaalean naaraan haaveilu keskeytyi, kun hän kuuli Väretassun puhuvan hänelle. Pelokkaana ja kyyneleet silmissään hän puhui ettei Liljalampi ehtisi - mihin Liljalampi ei ehtisi? Ja miksi Väretassu edes puhui hänelle? Se oli täysin nuoren oppilaan persoonan vastaista…
“Väretassu, missä minun tulee auttaa?” Esikonkukka kysyi huolestuneesti, sillä Väretassun käytös todella pelotti häntä. Kovin kauan hän ei kuitenkaan ehtinyt asiaa pohtia, sillä Liljalampi ja itkuinen Särötassu poistuivat oppilaiden pesästä, kävellen kohti heitä. Liljalampi oli ilmeisesti kuullut Esikonkukan kysymyksen, sillä nyt parantaja katsoi häntä surullisesti taivaansinisillä silmillään.
“Himmetassu on kuollut. Hän tukehtui omaan tuoresaaliiseensa ja oli jo kylmä kun saavuin paikalle. Ehkä jos minut olisi tuotu paikalle aikaisemmin, olisin voinut… Olisin ehkä voinut tehdä jotain”, Liljalampi sanoi, siniset silmät täynnä surua ja pettymystä. Esikonkukan suusta karkasi pieni, surullinen huokaus. Himmetassu oli ollut nuori, ei edes kauan oppilaana, ja jo nyt… Ja jo nyt, Tähtiklaani oli ottanut tuon huomaansa. Surun tunne Esikonkukan rinnassa oli kova, eikä hän edes voinut ajatella, mitä Väretassu ja Särötassu oikein kokivat. Ja Hämypilvi… Voi, voi Hämypilvi. Tämä ei tulisi päättymään hyvin. Kiroushenki tullisi vielä murhaamaan hänet tästä hyvästä.
“Esikonkukka, ole kiltti ja välitä tämä Hämypilvelle. Kerron tästä itse isälleni jotta voimme valmistautua hautaukseen”, Liljalampi naukaisi surullisesti.
“Tämä selvä, Liljalampi”, Esikonkukka naukaisi vastaukseksi ja katsoi, kuinka vaalea parantaja käveli isänsä luokse välittämään huonot uutiset. Juuri kun elämä oli tuntunut hymyilemään uudelleen, piti heidät iskeä maahan… Esikonkukka ei edes kyennyt katsomaan kahta oppilasta kun hän käveli soturien pesään. Hän löysi Hämypilven nukkumasta Hopeavarjon viereltä, ja jos tilanne ei olisi ollut niin vakava hän olisi ehkä saanut pienen naurun tilanteesta - tässä tilanteessa tuntui haisevan romanssi. Ja hänen tuli olla se joka rikkoisi sen… Lempeästi Esikonkukka alkoi ravistelemaan serkkuaan hereille.
“Hämypilvi, Hämypilvi, herää! Tämä on vakava asia. Himmetassu…. Himmetassu on kuollut. Sinun pentusi on kuollut!”

Hämypilvi ei edes muistanut vaipuneensa uneen ennen kuin joku tökki häntä hereille. Naaras avasi kirkkaansiniset silmänsä siinä uskossa että hänen viereensä nukahtanut Hopeavarjo oli herättelijä. Tai kenties joku toinen soturi ilmoitti että olisi aika tehdä jotakin klaanin hyväksi. Soturitar räpäytti silmiään hämmentyneenä nähdessään Esikonkukan, ja vielä enemmän Hämypilvi hämmästyi tuon katseesta. Toisen soturittaren katse oli surua täynnä. Kun naaras ilmoitti Himmetassun kuolleen, Hämypilvi ei ollut uskoa korviaan.
Naaraalla kesti hetken edes ymmärtää mitä hänen serkkunsa mourusi. Kuollut. Miten niin kuollut? Mutta eihän hän ollut tekemässä mitään vaarallista? Eihän hänen pentunsa voi vain kuolla ilman mitään syytä? Hämypilvi kuuli sydämensä tykytyksen korvissaan asti, samalla kun hänen ja Esikonkukan katseet kohtasivat. Hetken Hämypilvi luuli tämän olevan huono pila, ja naaras yritti epätoivoisesti etsiä naurunpilkettä soturittaren katseesta. Sitä hän ei koskaan löytänyt.
Hämypilvi nousi ylös turkki pörhössä, ja juoksi aukiolla pelokkaana, silmät laajentuneina. Naaras etsi katseellaan epätoivoisena Himmetassua. Epätoivo vain syveni kun Hämypilvi huomasi hänen kaksi muuta pentuansa, Särötassun ja Väretassun kummankin värisevän lohduttomasti leirin laidalla. Väretassu näytti aivan erilaiselta, kuin hetki sitten, kun Hämypilvi oli passittanut tuon oppilaiden pesään lepäämään. Solakan naaraan silmät olivat kostuneet ja sumuiset, ja Hämypilvi saattoi muutaman ketunmitankin etäisyydeltä erottaa Väretassun etutassujen vapinan. Missä oli hänen kolmas pentunsa? Hätäisesti juoksien ympäri aukiota, Hämypilvi löysi itsensä oppilaiden pesän edustalta. Naaras nielaisi kurkussaan syntyneen palan, ja tassutteli hämärään pesään.
Siellä, omalla sammaleellaan, makasi Himmetassu. Hänen pentunsa musta, kaunis turkki oli aina muistuttanut Hämypilveä Kiroushengestä, samoin Himmetassun syvän vihreät silmät jotka tuikkivat positiivisuutta. Naaras oli lempeä, aivan niin kuin isänsä. Jokin oli kuitenkin pielessä. Hämypilven astellessa pehmein askelin syvemmälle pesään, hän ei nähnyt naaraan kyljen kohoilua. Soturitar nuolaisi hellästi Himmetassun päälakea, ja tuuppasi naaraan päätä kuonollaan. Se liikahti elottomana tönäisyn voimasta, mutta mitään muuta reaktiota ei tullut. ”Himmetassu, rakas, aika herätä.” Soturitar naukaisi leperrellen hellästi, ja asettui makaamaan oppilaan viereen, sukien nopeasti pentunsa lapaa. Ei mitään. Korvat luimussa, Hämypilvi tuppasi oppilasta. Tuon ruumiin eloton reaktio oli liikaa soturittarelle, joka painoi päänsä nyyhkien Himmetassun mustaan turkkiin. Hämypilvi antoi kyyneleiden valua vuolaasti, samalla kun hän kuunteli hiljaisuutta ympärillään. Hän ei kuullut Himmetassun sydämenlyöntejä – ainostaan omansa. Vaimeaa puhetta kantautui aukiolta, josta Hämypilvi ei olisi voinut vähempää välittää. Naaras kietoi pörröisen häntänsä oppilaan päälle niin, että ruumis tuskin oli edes näkyvä kenellekään muulle. Soturitar kietoutui oppilaan ympärille kuin pennun, ja avasi suunsa hengittääkseen tuon makeaa ominaistuoksua. Samalla Hämypilvi alkoi sukia pienen oppilaan turkkia verkkaisesti, katse sumuisena.
Mitä Himmetassu oli tehnyt ansaitakseen tämän? Oliko Hämypilvi tehnyt jotain väärin? Kostiko Tähtiklaani hänen ja Kiroushengen suhteesta. Kiroushenki. Kiroushengelle täytyisi kertoa. Hämypilvi tahtoi nähdä kollin, ja antaa tuolle mahdollisuuden sanoa jäähyväiset tyttärelleen. Ei – Hämypilvi vaatisi häntä sanomaan hyvästit. Himmetassu piti Kiroushengestä, tai ainakaan oppilaalla ei ollut mitään isäänsä vastaan. Olisiko hän voinut tehdä jotain estääkseen tämän? Hän oli nukkunut. Samalla kun hänen oma pentunsa oli tehnyt kuolemaa. Hämypilvi oli viettänyt oman pentunsa viimeisen päivän Hopeavarjon kanssa. Hän ei ollut ehtinyt edes kysyä miten Himmetassun päivä oli mennyt. Edistyikö koulutus, tai tuliko hyvin saalista. Himmetassusta ei koskaan tulisi soturia. Ajatus sai uuden virran kyyneliä kihoamaan Hämypilven silmiin ja samalla naaras painoi päänsä syvemmälle pentunsa turkkiin. Ja koskaan hän ei ollut ikävöinyt Kiroushenkeä niin kuin siinä hetkessä.