Life Of The Forest

Valkoapila istui surkeana Varjoklaanin leirissä, Vedensolina vierellään, ja odotti että Murhatähti saisi klaanikokouksensa hoidettua. Vedensolinan kanssa käyty keskustelu lohdutti valkeaa naarasta tuskin lainkaan, vaikka kerrankin klaanitoverin läheisyys oli tervetullutta. Murhatähden ilmoituksen jälkeen leirissä alkoi tohina, ja Valkoapila katseli lasittunein silmin kuinka Varjoklaanilaiset valmistautuivat lähtöön valloittamaan hänen synnyinklaaniaan.
Huokaisten Valkoapila nousi tassuilleen, kun Varjoklaanin partio oli viimein valmis lähtöön. Hiljaisena, Vedensolina rinnallaan, hän liittyi joukon hännille ja antoi varjoklaanin suomaisemien vilistä ohitseen samalla kun yritti koota itsensä kasaan Tuuliklaanin kohtaamista varten.

Kun partio viimein saavutti kahden klaanin välisen rajan, Murhatähti hidasti vauhtiaan ja viittilöi Valkoapilan partion kärkeen johtamaan heidän reittiään Tuuliklaanin metsästysmaiden lävitse, suoraan sen sydämessä olevaan hajuherneiden ympäröimään leiriin. Kömpiessään ensimmäisenä sisään leiriin, Valkoapila näki aukiolla istuvien kissojen päiden kääntyvän pelokas ilme kasvoillaan, aivan kuin he olisivat tienneet mitä pian olisi tapahtuva. Kun Varjoklaanin partio alkoi Valkoapilan perässä ahtautua sisään leiriin, Valkoapila näki Platinaturkin ponnistavan seisaalleen, häntä ja korvat pystyssä. Harmaa soturi oli varmasti huojentunut ja iloinen nähdessään sisarensa palaavan kotiin yhtenä kappaleena, ja vieläpä hyvässä kunnossa.

Koska Valkoapilalla oli ollut aikaa kerätä itsensä kasaan, ja valmistaa itseään klaaninsa kohtaamiseen, hän oli melko varma, että pystyisi hoitamaan kaiken tarvittavan romahtamatta kaikkien edessä. Niinpä vaalean naaraan kasvoilla oli nyt tulkitsemattoman viileä ja välinpitämätön ilme. Myös naaraan silmät olivat vakaat ja viileät, kun tämä kuunteli Murhatähden vaatimusta nähdä Tervatähti.
Naaraan silmät levisivät hetkellisesti ja hänen turkkinsa nytkähti kun hän kuuli että Tervatähti oli kuollut. Hän oli ollut poissa leiristä vain puoli päivää, ja sillä välin Tuuliklaani oli menettänyt päälikkönsä? Valkoinen naaras sai kuitenkin itsensä pian kasaan. Tervatähti oli ollut heikko ja sairas jo monta kuuta, joten loppujen lopuksi uutinen ei yllättänyt Valkoapilaa kovinkaan pahasti. Ehkä Tervatähden liittyminen Tähtiklaaniin olikin hyvä asia. Ei sillä, että Valkoapila ei olisi arvostanut vanhaa päälikköään tai surrut tämän poismenoa, mutta ottaen huomioon metsän tilanteen, Tuuliklaanilla ei ollut varaa pitää heikkoa ja sairasta päälikköä. Nyt Tuuliklaani saisi uuden päälikön hänen sisarestaan, vaikka Valkoapila miettikin olisiko tästä oikeasti johtamaan Tuuliklaania niin epävakaina aikoina. Vaikka Valkoapila ei koskaan ollutkaan ollut erityisen läheinen perheensä kanssa, oli Neliapila silti hänen sisarensa ja hän tiesi varsin hyvin miten pehmeä ja tunteikas tämä oli. No, ainakin Puna-apila oli varmasti parhaillaan pakahtumassa ylpeydestä kun edes yksi hänen pennuistaan saavutti jotain, hän ajatteli katkerana ja vilkaisi emoaan, joka istui pentutarhan suulla Metsäpentu ja Jänispentu takakaataan kurkkien.
Valkoapilan yllätykseksi, hänen emonsa näytti kuitenkin tavattoman kireältä ja hiukan pelokkaalta. Vaikka, kupaka ei olisi peloissaan kun oma pentu on myynyt synnyinklaaninsa tuosta noin vain Varjoklaanille.
Valkoapila käänsi pian katseensa pois, sillä ei kestänyt katsoa emoaan. Oikeastaan Valkoapila ei kestänyt katsoa ketään oman klaaninsa jäsentä, joten tyytyi siksi tuijottamaan Murhatähteä.
Hän kuunteli hiljaa ja ilmeettömänä kuinka Neliapilan sijasta Unilampi astui esiin ja esittäytyi Tuuliklaanin päälikkönä. Tämä siis selitti osittain sen, miksei Puna-apila ollut pakahtua ylpeydestä. Hänen ’oi niin täydellinen’- pentunsa, Neliapila, oli hädän tullen työnnetty syrjään oikeutetulta päälikön paikaltaan.
Valkoapila vilkaisi nopeasti sisartaan, joka näytti kihisevän kiukusta. Eikä mikään ihme, ottaen huomioon Murhatähden sanat ja sen että tämä oli juuri menettänyt päälikkyytensä. Kaikki tuntui Valkoapilasta hyvin sekavalta, eikä hänellä ollut hajuakaan siitä mitä hänen klaanissaan oli parhaillaan tekeillä. Hänestä suorastaan tuntui kuin hän olisi ollut yksi varjoklaanilaisista. Ajatus ei miellyttänyt Valkoapilaa, mutta sillä hetkellä hänen ainoa vaihtoehtonsa oli istua hiljaa ja kuunnella niin kuin kaikkien muidenkin.

Hämypilvi painautui vasten Hopeavarjon lapaa ja kiehnäsi. Naaraan pehmoinen tuoksu leijui Hopeavarjon kuonoon. Hopeavarjo raotti suutaan, jotta kykeni hengittämään rakastamansa naaraan ominaistuoksua, joka oli yhtä kaunis kuin kissa itsekin. Kolli puski Hämypilveä lempeästi takaisin, kehräten rauhoittavasti. Hän aisti, että naaras oli tunteiden sekamelska. Vähemmästäkin. Erityisesti riita Väretassun kanssa tuntui pahoittaneen hänen mielensä. Tietysti hänen mielessään liikkui varmasti myös Hopeavarjo. Ja Kiroushenki... Naaras oli kuitenkin tehnyt päätöksensä ja kolli toivoi, että Hämypilvi pitäisi siitä kiinni. Hopeavarjo ei halunnut kilpailla, hän halusi olla Hämypilven ainoa. Kuitenkin tilanne oli monimutkainen ja jos Hopeavarjo todella halusi Hämypilven, hänen piti ymmärtää ja antaa aikaa.

Hämypilvi ei sanonut mitään, mutta naaras painoi kuononsa hetkeksi vasten Hopeavarjon poskea. Hopeavarjon sydän tuntui lyövän kovempaa, hän ei ollut tottunut kovin suuriin hellyydenosoituksiin - eihän hän ollut pitkään ollut missään vakavassa suhteessa. Kuitenkin Hopeavarjo rakasti jokaista sekuntia kun tunsi Hämypilven itseään vasten. Vaikka hän ei ollut tottunut siihen, hän ei tiennyt miten oli elänyt ilman toisen kissan turkin pehmeää kosketusta. Se oli niin ihana tunne, että Hopeavarjoa melkein heikotti. Rakkaus tuntui aivan humaltumiselta, kissanmintulta. Hopeavarjo ei ollut saada siitä tarpeeksi.

Hämypilvi lähti kohti sotureiden pesää ja Hopeavarjo seurasi hänen kintereillään. Hän kuuli kun Mustatähti alkoi pitää kokousta, alkaen nimittää tytärtään soturiksi. Yleensä Hopeavarjo olisi ollut kannustamassa uutta soturia, mutta nyt hän ei halunnut viettää hetkeäkään erossa Hämypilvestä. Hämypilvi kävi nukkumaan makuusammaleensa päälle. Hopeavarjo raahasi oman makuusammaleensa Hämypilven vierelle ja käpertyi kerälle naaraan vierelle. Hän silitti muutaman kerran hännällään naaraan turkkia, ennen kuin painoi päänsä käpäliensä väliin. Hopeavarjo nukahti miltei heti suljettuaan silmänsä.

Minkkiturkki tunsi kylmän tuulenpuuskan tarttuvan hänen ruskearaidalliseen turkkiin. Naaras irvisti. Lehtikato oli tosiaan tulossa. Onneksi he eivät joutuneet elämään Tuuliklaanin nummilla... kuvitella miten kylmiä ja karuja ne olivat lehtikadon aikaan. Kaniinitkin olivat muuttuneet lumenvalkoisiksi. Sentään hiiret säilyttivät ruskean värinsä ja linnut tutun sulkapeitteen, jotta saattoi edes nähdä mitä väijyi.
Ilvesturkki kysyi, tai ehkä enemmänkin totesi, että heilläkään ei ollut näemmä ollut kovin hyvä metsästysonni. Minkkiturkki olisi sanonut jotain, mutta hänen suussaan oleva riista esti sen. Niinpä naaras pudisteli päätään harmistuksissaan vahvistaakseen naaraan arvauksen. Lehtikato oli tehnyt tehtävänsä ja näköjään pikkuriistakin oli tuntenut talven hiipivän kylmyyden takamuksissaan.

Kiroushengen johdolla partio lopulta saapui leiriin. Minkkiturkin vatsa kurni vaativasti, mutta naaras kävi pudottamassa saaliinsa tuoresaaliskasaan. Hänen täytyisi ensin puhua Käärmetassulle hänen koulutuksesta, ennen kuin voisi nauttia jotain ruokaa. Paljon hän ei voisi syödä, sillä ruokaa oli hyvin vähän. Minkkiturkki tassutteli keveästi sipsuttaen Käärmetassun luokse, joka norkoili hänen poikiensa luona. Naaras hymyili emollisesti Sadetassulle ja Kauristassulle, ennen kuin pysähtyi Käärmetassun luokse.
''Ajattelin, että voisimme puhua vähän sinun koulutuksestasi. Tänään emme valitettavasti ehdi aloitella, metsästyspartio vei liian kauan. Lehtikato on tuntunut säikyttävän riistan tiehensä'', Minkkiturkki naukaisi huokaisten. ''Mutta huomenna voisimme kiertää reviirimme rajat tai harjoitella metsästystä. Sinulla on ollut varmasti hurjat kuut takana ja en voi kuvitellakaan kuinka väsynyt mahdat olla ja nyt vielä pitäisi aloittaa soturikoulutus...''
Minkkiturkki hymyili empaattisesti.
''Voimme aloittaa kevyesti vaikka metsästyksellä jos haluat, rajojen kiertäminen on rankkaa kuusikuisellekin oppilaalle'', Minkkiturkki naukaisi katsellen oppilastaan kysyvästi.

Unitähti ei selvästi pitänyt hänen läsnäolostaan päällikön kiven huipulla, mutta sepä ei Murhatähteä haitannut - itseasiassa se nimenomaan oli tarkoitus. Sen tiesi varmasti Tuuliklaanin päällikkö itsekin. Murhatähti halusi, että jokainen noista kurjista tuuliklaanilaisista kokisi olonsa levottomaksi hänen läsnäolossaan. Hän halusi, että jokainen tuntisi epämukavuutta hänen keltaisten silmien polttavasta katseesta ja jokainen pelkäsi hänen varjoaan. Se oli hänelle makeampaa kuin siirappi tai vihollisten veri. Kunnioitus. Pelko.

Unitähti herätti Murhatähden mielenkiintoa, nimittäin naaras oli erilainen. Erilainen kun muut päälliköt entisestä Tervatähdestä puhumattakaan. Vaikka kaksikko oli mittailut toisiaan vain hetken Murhatähti näki, että Unitähti ei ollut yksi niistä hyvää hyvyyttään loistavista tähtösistä, jotka olivat Myrsky- ja Jokiklaanin johdossa. Hän ei ollut tekopyhä tai esittänyt sielunsa lumivalkeana hohtavaa puhtautta. Hän oli harmaata aluetta. Ei mustaa, ei valkeaa. Ei täysin hyvää, mutta ei täysin pahaa. Naaras oli haaste. Paljon suurempi kun Neliapila olisi koskaan ollut. Viisas valinta, sen Murhatähti myönsi. Murhatähti oli kuitenkin valmis tarttumaan haasteisiin. Hän ei aikoisi aliarvioida uutta vastustajaansa. Päällikkö kuitenkin huomasi nauttivansa uudesta käänteestä heidän kuvioissaan. Hän nautti kun sai vähän tehdä työtä kaiken eteen. Tervatähti olisi ollut helppo nujertaa. Surmaruusu olisi repinyt hänet maan tasalle vain katseella. Unitähteen vaadittiin enemmän, mutta Surmaruusu oli raudasta taottu ja verestä valettu. Hän oli auttanut Murhatähteä hiljentämään Yötoiveen. Kyllä Unitähdenkin tutkimattomatkin silmät saattoi läpäistä kun kissoja laitettaisiin kärsimään.
''Totta kai. Varjoklaani käyttäytyy hyvin, kun heitä kohdellaan hyvin. Katso nyt miten mukavasti meidän liittoutuminenkin sujuu'', Murhatähti naukaisi makeisen tuttavallisella äänellä, kuin he olisivat vanhat ystävät. Sitten kolli madalsi ääntään niin, että vain toinen päällikkö saattoi kuulla hänen sanansa.
''Tästä kun olisi voinut tulla vaikka minkälainen verilöyly, jos ette olisi suostuneet. Ei kannata suututtaa minua ja vielä vähemmän minun kenraaliani, jos haluatte pitää asiat vieläkin yhtä rattoisina'', Murhatähti naukaisi melkein kuiskaten, mutta ääni raakana. ''Et ole nähnyt mitä me teemme sellaisille, jotka eivät suostu yhteistyöhön ja minä lupaan, että et haluakaan.''
Murhatähti naulitsi silmänsä Unitähteen ja hymyili uhkaavasti. Hän muisti Lasikukan raatelun. Hän aavisti, että jotain samanlaista tulisi tapahtumaan täällä. Sen piti tapahtua. Surmaruusu piti pitää myös tyytyväisenä. Ja yksi tapa siihen oli kastaa hänen kyntensä vereen. Murhatähti turvautui sellaiseen vaan kun se olisi tarpeellista, mutta hän näki uhmaa Tuuliklaanissa. Uhmaa, joka pitäisi tappaa. Se tuskin tapahtuisi vain nokkelilla sanoilla.
Unitähti pyysi häntä esittelemään varapäällikkönsä.
''Tietysti!'' nyt Murhatähden ääni kantautui taas koko leiriin. ''Surmaruusu, astuisitko eteenpäin ja esittelisit itsesi?''

Vaalean naaraan suusta karkasi huokaus, kun hänen kumppaninsa alkoi puhua viimeaikaisista tapahtumista. Hetki sitten kaikki oli ollut hyvin, ja nyt heillä ei ollut enää parantajaa, paikalla oli vieraita kissoja vaikka muille jakaa ja Varjoklaaninkin uhka leijui ilmassa uhkaavasti ilmapiiriä tiivistäen. Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin - siinä missä he toivottivat ensimmäisen pentueensa uusiin rooleihinsa soturina sekä parantajana, toivottivat he myös tervetulleeksi Jokiklaaniin uuden perheenjäsenen, Sulkapennun. Ja parissa kuussa tulisi heidän pieni perheensä olemaan vieläkin isompi, eikä Sulomieli malttanut odottaa sitä päivää.

Katsoessaan Ruusutassun nimitystä soturiksi Sulomielen oli vaikea olla hymyilemättä. Hänen pieni pentunsa, saamassa soturinimeään... Tietysti häntä suretti se fakta että Ruusutassu sai soturinimensä yksin, mutta hän oli myös täysin varma siitä että Orvokkitassu, Vuokkotassu ja Nokkostassu olivat myös ylpeitä sisarestaan. Liljtassu varmasti tulisi pomppimaan innosta kun hän viimein palaisi omalta matkaltaan. Ylpeänä Sulomieli alkoi huutaa tyttärensä soturinimeä muiden mukana. Esikonkukkakin vaikutti olevan todella ylpeä Ruusuhännästä, sillä hän meni heti nimityksen jälkeen puskemaan entistä oppilastaan. Naaraan elekielestä löytyi myös jonkinlaista hilpeyttä - ehkäpä siksi että hän oli vihdoin vapaa mestarin töistään ja sai tehdä mitä haluaa? Sulomieli olisi väittänyt olevansa hölmö jos ei olisi uskonut kuulevansa parin kuun sisällä uutisia siitä että Esikonkukka olisi tiineenä. Tuo kun oli aina ollut perheenkeskeinen ja halunnut perustaa oman.

Kun Mustatähti oli käynyt koskettamassa tyttärensä päälakea kuonollaan, Sulomieli kävi siinä välissä puskemassa tytärtään.
"En voi kuvaillakaan kuinka ylpeä olen sinusta ja siskostasi. Teistä on todellakin tullut kunniakkaita Jokiklaanin kissoja", Sulomieli naukaisi Ruusuhännällä ennen kuin peruutti taas sivuun Sulkapennun lähellä. Vaitonaisesti hän kuunteli kaiken mitä Mustatähti sanoi, ja hymyili kun tuo vahvisti Sulkapennun jäävän. Nuori kolli muistuttivaaleaa naarasta kovasti Nokkostassusta, ja hänestä olikin jo ehtinyt jollain tasolla tulla hänen poikansa korvike. Mikään ei koskaan voinut tuoda Nokkostassua takaisin, mutta Sulkapennun kanssa vietetty aika sai hänet muistelemaan aikaa, kun kaikki hänen ja Mustatähden viidestä pennusta olivat olleet elossa. Ja no... Piakkoin hän saisi taas uuden mahdollinen olla pienten pentujen emo. Ja jokin, ehkä Sulkapennun läsnäolo, antoi Sulomielelle sellaisen kutinan että se tulisi olemaan kollivoittoinen pentue.
"Sulkapentu, tule tapaamaan uutta sisartasi", Sulomieli naukasi pennulle lempeästä, viittoen hännällään Ruusuhännän suuntaan. Vaikka Sulkapentu olikin ollut hänen elämässään vain lyhyen ajan, tuntui hän jo perheenjäseneltä.

Neliapila heitti katseensa Unilampeen, mutta päällikkö komensi häntä hännällään rauhoittumaan ja olemaan hiljaa. Naaras ei kehottanut lempeästi, hän käski. Aivan kun Neliapila olisi oppilas, joka ei ollut totellut mestariaan. Aivan kun hän olisi jäänyt kiinni jonkin laittoman tekemisestä ja nyt hän sai toruja niskaan. Antoiko Unilampi Murhatähden puhua hänelle tuolla tavalla? Eikä hän saanut edes suuttua? Unilammen silmät olivat tutkimattomat, ilman haituvaakaan myötätuntoa. Neliapila istuutui vastentahtoisesti, mutta upotti kyntensä silti maahan raivoissaan. Hän harvoin oli vihainen, mutta nyt kaikki tuntui tapahtuvan liian nopeasti. Hän oli luovuttanut paikkansa jollekin kokemattomalle soturille edes silmiään räpäyttämättä. Luovuttanut hänen unelmansa ja tulevaisuutensa. Neliapilaa kuvotti. Miten hän oli saattanut pettää itsensä? Eikö hän muka ollut tarpeeksi vahva? Tähtiklaani varmaan nauraa hänelle. Miksei Unilampea ollut nimitetty suoraa varapäälliköksi kaikki ne kuut sitten? Mitä Neliapila oli ikinä tehnyt väärin? Hän oli noudattanut soturilakia syntymästä lähtien. Neliapila heitti katseensa emoonsa. Hän ei voinut estää tunteitaan tulemasta ja häpeää sekä katumusta nousemasta silmiinsä. Hän halusi puhua Puna-apilan kanssa, halusi epätoivoisesti neuvoa miten selvitä. Mutta emonkin täytyi olla pettynyt häneen. Hän oli ollut niin ylpeä Neliapilan tullessa varapäälliköksi. Neliapilan katse johti Valkoapilaan. Neliapila ei tiennyt mitä tuntea. Naaras oli myynyt heidän klaaninsa ja Neliapila oli menettänyt siksi paikkansa. Valkoapilalla oli kuitenkin voimaa ja varapäällikkö kadehti sitä. Jos hänellä olisi samanlaista voimaa tehdä vaikeita päätöksiä, olisiko hän nyt Nelitähti?

Murhatähti loikkasi Unilammen vierelle korkeakiven laelle. Neliapila ei kuitenkaan katsellut heitä vaan sotureita - Tuuliklaanin ja Varjoklaanin sotureita. Syysyö näytti siltä, että meinaisi oksentaa. Naaras selvästi haki katseellaan jotakuta turvallista, mistä hakea tukea, mutta ei löytänyt ketään. Neliapila melkein haistoi hänen pelkotuoksunsa, vaikka naaras oli toisella puolella leiriä. Neliapilan kävi sääliksi häntä. Hänen täytyisi kokouksen jälkeen varmistaa, että Syysyö oli kunnossa. Koiturkki pisti nopeasti päänsä ulos pentutarhasta mutta perääntyi sitten takaisin kun näki päälliköt kiven laella. Varmaan kaitsemaan pentujaan. Mitenköhän heidän kävisi? Neliapilan sydäntä särki. Koiturkin ja Mustaliekin pennuilla ei ollut mitään arpaa tähän, he olivat syntyneet vain väärään paikkaan väärään aikaan. He todennäköisesti saisivat kärsiä kuitenkin eniten. Viattomat aina kärsivät eniten.

Varjoklaanin riveissäkin oli liikehdintää. Kookas, likaisenkirjava kolli katseli hullu virne naamallaan Murhatähteä. Kolli taisi tuntea kuitenkin silmät selässään ja käänsi sameanoranssit silmänsä Neliapilaa kohti. Kolli nuoli huuliaan. Neliapila värisi kuvotuksesta. Soturin silmät näyttivät aivan mädäntyneen hedelmän värisiltä. Kuvottavaa. Kollin ruokoton turkki oli takuilla ja sotkuinen. Tuoko oli Murhatähden valiojoukko? Neliapila siirsi katseensa valkeaan kolliin, joka oli ruskeankirjavan vierellä. Hänen turkkinsa oli siisti ja kollia saattoi jopa sanoa komeaksi. Hänen ilmeensä oli maltillinen, mutta tyytyväinen. Hänen silmänsä olivat eriväriset ja poskipäät korostuneet. Olivatkohan jokainen heistä Murhatähden kannattajia? Vai vaan osa? Neliapilan oli mahdotonta sanoa, mutta ajatus yllätti hänet. Täytyi Varjoklaanissakin olla kissoja, jotka eivät kannattaneet Murhatähteä! He voisivat olla tärkeitä liittolaisia tuuliklaanilaisille... jos eivät vielä pelänneet kookasta kollia ja heidän väkivaltaisia kannattajia liiaksi.

Vaalean naaraan suusta karkasi vain tuhahduksia, kun hän kuunteli kahden päällikön puheita. Vaikka kuinka hän yritti ottaa Tuuliklaanin päällikköä tosissaan, mikään ei tuntunut täsmäävän. Surmaruusun korviin Unitähti kuulosti pennulta joka yritti vaikuttaa kovemmalta kuin todellisuudessa oli, ja saadakseen kaiken toimimaan hän pönkitti sitä valheilla joilla ei ollut millä ei ollut mitään totuuspohjaa. Sen mitä hän pystyi tuolle antamaan oli se, että hän oli vahvempi kuin Tervatähti - ei sillä että siihen olisi paljoa vaadittu. Mikä tahansa oli nousu heikosta ja sairaallisesta naaraasta, joka kaatuisi tuulenpuuskassa eikä uskaltaisi sanoa ei. Lisäksi Surmaruusu myönsi arvostavansa Unitähden pokkaa - tuollainen asenne Murhatähden edessä vaati paljon. Ja mikäli naaras teki sitä mitä Surmaruusu oletti ja valehteli päin Murhatähden naamaa klaaninsa tilannetta paremmaksi kuin se oli, oli se vielä häkellyttävämpää. Hän olisi ehkä voinut olla jopa tuon ystävä jos heidän arvonsa olisivat samat! Murhatähden pyytäessä häntä esittäytymään vaalea naaras astui eteenpäin.

"Sallikaa minun esittäytyä. Olen siis Surmaruusu, Varjoklaanin varapäällikkö ja Murhatähden oikea tassu. Ja tästä lähtien osallistun yhdistetyn klaanimme toimiin täällä Tuuliklaanin leirissä", vaalea naaras naukaisi kevyesti, luonnollinen hymy kasvoillaan. Siitä ei olisi koskaan voinut arvata millainen peto tuolla sisällä piili...

"Hirviö!"
Surmaruusun jäänsinisten silmien katse kääntyi äänen suuntaan ja huomasi siellänuoren oppilaan. Tuo ei nähtävästi ottanut hyvin sitä faktaa että Valkoapila oli myynyt Tuuliklaanin heille.
"Anteeksi kuinka? Me emme oli tehneet mitään vielä. Oletko yhtään ajatellut sitä, millaisen palveluksen se kanssasoturinne teille antoi? Valitsisitko sinä mieluummin verilöylyn kuin rauhan, kirppu?" Surmaruusu naukaisi pistelevästi oppilaalle, joka näytti nyt kiehuavan kiukusta. Kun vaikutti siltä että oppilas oli räjähtämäisillään, Surmaruusu tuhahti ja viimeinenkin järjenhive vaikutti katoavan oppilaan päästä. Hän hyökkäsi Surmaruusun kimppuun, yrittäen ankarasti kynsi tuon selkää ja siirtyä vatsaan, jotta voisi repiä sen auki.

Surmaruusulla ei ollut aikaa tällaiseen. Hän oli kuvitellut heidän nielevän tappionsa kiltisti, mutta nyt oli nähtävästi aika antaa Tuuliklaanille heidän ensimmäinen että viimeinen varoituksensa. Yhdellä ripeällä otteella hän tarttui kiinni oppilaan niskasi ja puraisi - puraisi niin kovaa että luun saattoi kuulla naksahtavan. Se oli nopea ja siisti tapa päästä oppilaasta eroon - eihän tässä oltu mitään showta tekemässä. Kissajoukosta saattoi kuulla säikähtäneitä ääniä, kun Surmaruusu pudotti ruumiin.

Iäkäs kuningatar haukasi henkeä äänekkäästi, ja tuon suusta pääsi epäinhimillinen parahdus.
"Veritassu, Veritassu!" tuo kiljui samalla kun vuoksi ruumiin luokse ja kyyristyi sen viereen, lohduttaman kuolevaa tytärtään. Hän saattoi huomata elämän valuvan pois oppilaan silmistä samalla kun iäkäs kuningatar kuiskaili tuole jotain, sanoen kuinka emo on tässä ja miten paljon hän tuosta välittää.
"Tuuliklaani! Tämä on ensimmäinen ja samalla viimeinen varoituksenne. Varjoklaani on vahvempi kuin koskaan, ja jokainen meistä on kyvykäs viemään toiselta kissalta elämän. On ainoastaan Valkoapilan ansiota, että tämä leiri lepää veressä. Me olemme täällä rauhallisissa merkeissä hieromassa sovintoa ja tämäkö on reaktionne? Hyökätä nyt toisten kimppuun, jotka ei ole satuttamassa teitä. Tätäkö te haluatte? Turhaa taistelua ja lisää Veritassuja? Vai hyväksyttekö sen mitä Murhatähti teille ehdottaa?"

Torahammas tunsi olonsa hyödyttömäksi kun seurasi kahden naaraan kärjistyvää riitaa. Torahammasta raivostutti tapa, jolla Yötoive puhui Päivänsäteelle. Torahammas tiesi, että naaraat olivat olleet läheisiä... ennen kuin Torahammas oli tullut kuvioihin. Torahammas ei kuitenkaan tuntenut katumusta - hänellä oli kaikki oikeus olla Päivänsäteen kanssa. Naaras oli parhaita asioita, mitä hänelle oli koskaan tapahtunut. Oliko Yötoive tosiaan niin jämähtänyt ajattelussaan, ettei kyennyt näkemään Torahampaassa mitään muuta kuin Murhatähden varjon? Ei edes ystävänsä takia? Se oli törkeää ja Torahampaasta tuntui pahalta, että Päivänsäteen ystävyys oli mennyt niin typerän asian takia pieleen Yötoiveen kanssa.

Päivänsäteen rynnätessä ulos, Torahammas seurasi tätä. Naaras ryntäsi sotureidenpesän edustalle selvästi kiihtyneenä. Torahammas jäi epävarmasti parantajanpesän lähettyville tietämättä pitäisikö hänen antaa naaraalle omaa aikaa vai mennä tueksi. Torahammas ei ollut tottunut lohduttamaan muita ja hän tunsi olonsa kömpelöksi. Hänet oli suunniteltu taistelemaan, eikä tunteilemaan. Kuitenkin kun hän näki miten Päivänsäde käpertyi pieneksi piskuiseksi keräksi sotureiden pesän lähelle... Torahampaan sydäntä pisti ja hänen tiesi, että hänen oli pakko mennä Päivänsäteen luokse. Ei hän voinut vaan istua tekemättä mitään! Torahammas nousi ja kiiruhti kumppaninsa luokse. Hän saattoi haistaa väkevän pelkotuoksun ja huolestui heti. Hänen olisi pitänyt tulla aiemmin...
''Päivänsäde... oletko kunnossa?'' Torahammas kysyi ja tuuppasi lempeästi kumppaniaan kylkeen.
Torahammas ei ollut ehkä sulavin tällaisissa tilanteissa, mutta hän yritti parhaansa. Kömpelösti kolli nuolaisi naaraan korvaa ja mietti päänsä puhki, mitä tällaisissa tilanteissa oli tarkoitus tehdä.
''Ööh… haluatko puhua siitä... mitä tapahtui?'' Torahammas kysyi hieman hämillään ja irvisti miten typerältä kuulosti. No, se oli parasta, mitä Torahammas keksi. Torahammas oli harvoin hämillään ja se varmasti näytti huvittavalta. Yleensä suuri kolli kantoi itseään päättäväisyydellä ja itsevarmuudella, mutta kerrankin hän ei oikein tiennyt miten toimia. Se johtui siitä, että Torahammas ei halunnut tehdä mitään väärää: hän halusi enemmän kuin mitään saada kumppaninsa olon paremmaksi ja vihasi tunnetta, kun ei tiennyt, miten siinä onnistuisi parhaiten.

Tuulenvireen tassut rummuttivat rytmikkäästi nummimaaksi vaihtuvaa maaperää. Jokiklaanin varapäällikko seurasi tiiviisti Liljankukan kannoilla, ja antoi Särötassunkin kulkea edellään. Tuuliklaanin raja oli yllättävän hiljainen, ja Tuulenvire hätkähti haistaessaan hivenen Varjoklaanin mätää ominaishajua. Ei ollut viisasta jäädä tutkimaan tilannetta sen enempää, ja naaras päätti olla mainitsematta asiasta muulle partiolle. Hän voisi ilmoittaa asiasta Mustatähdelle leiriin pääsyn jälkeen. Nyt oli kuitenkin tärkeintä päästä Tuuliklaanin reviiriltä pois mahdollisimman nopeasti, ja välttää turhia sanaharkkoja tai taisteluliikkeiden vaihtelua.
Ylittäessään Jokiklaanin rajan, Tuulenvire huokaisi helpotuksesta. Naaraan vauhti ei kuitenkaan hiljentynyt, päinvastoin. Tuulenvire ei malttanut odottaa että pääsisi leiriin – jossa ei toivottavasti enää vallitsisi täysi kaaos. Soturittaren jalkoja koski pitkän matkan jäljiltä, ja hänen tarkoituksenaan oli tassutella suorinta reittiä sotureiden pesään ansaituille unille. Ennen sitä olisi kuitenkin vielä yksi asia.
Tuulenvire antoi Liljankukan mennä edellään leiriin, mutta pysäytti Särötassun ennen kuin tuo ehti sisälle. Soturitar väläytti oppilaalleen lempeän hymyn. ”Halusin vain sanoa, että tarkoitin kaikkea mitä sanoin aiemmin. Mutta jos.. Jos sinulle tulee koskaan sellainen hetki että haluat puhua, tai niin edelleen, voit kertoa mitä tahansa minulle. Ja tämä ei koske vain oppilasaikaasi. Sinun ei tarvitse kantaa asioita sisälläsi.” Tuulenvire näpäytti hellästi Särötassun kylkeä hännänpäällään, ja vaihtoi reippaampaan ääneen. ”Huomenna jatkamme metsästysharjoituksilla auringonhuipun aikaan.”

Leiri tuntui autiolta kun niin moni oli lähtenyt. Usvatanssi oli toki onnellinen, että Murhatähden suunnitelmat olivat toteutuneet - he olivat askeleen lähempänä metsän valloittamisessa. Nyt leiri kuitenkin tuntui tyhjältä ja hiljaiselta. Parantajan pesästä kyllä kuului huutoa, mutta sanoista ei saanut mitään selvää. Päivänsäde Torahammas kintereillään ryntäsivät pian ulos pesästä ja Yötoive vähän heidän jälkeen. Torahammas meni lohduttamaan Päivänsädettä. Kollista oli tullut pehmo. Sentään hän oli vielä Murhatähden puolella. Kuitenkin hän oli menettänyt terän, joka hänessä oli ennen ollut. Päivänsäde oli pehmittänyt häntä. Usvatanssi ei halunnut pehmittyä. Ei sillä, että täällä olisi ainuttakaan kollia, joka häntä olisi edes kiinnostanut tai joka olisi kiinnostunut hänestä. Ehkä hänen pitäisi hioa vähän rosoisia reunojaan, sillä leirin täyteys oli ennen pitänyt yllä kulissia siitä, että hänen ympärillään oli muita. Kuitenkin nyt kun oli enemmän hiljaista, Usvatanssi koki olevansa yllättävän yksin. Aate toki yhdisti häntä muihin Murhatähden kannattajiin, mutta... jopa Murhatähti oli jotenkin vikitellyt sen Tuuliklaanin naaraan lemmitykseen. Tai ei Usvatanssi voinut tietää, ei todellakaan... mutta hänellä oli epäilyksensä. Hän oli vienyt Vedensolinaa metsästämään ja hän oli toki kaunis. Murhatähden turkki välillä tuoksui naaraalta. Johtuiko se siitä, että Murhatähti nukkui panttivankinsa kanssa samassa pesässä. Vai oliko se jotain muuta...? Kenties se jäi nähtäväksi.
Usvatanssia ärsytti, että hän tarvitsi muita. Että hän ei halunnut olla yksin. Hän inhosi tarvita. Hän ei ollut saanut mitään suurta suosiota sen jälkeen kun hän oli antanut yhdelle niistä Myrskyklaanin rotanpennuista ympäri korvien. Kaikki inhosivat häntä, vaikka ennen hän oli ollut muille paljon enemmän neutraali. Surmaruusu sai tehdä mitä tahansa, raadella vaikka Lasikukan, mutta hänellä oli aina Murhatähti, jonka rinnalla seisoa. Usvatanssi oli vain rivisotilas. Jos hän löi, muut kaikkosivat. Usvatanssi tuhahti itsekseen. Typerää. Hänellä oli niin ärsyttävä typerä olo. Mutta ei Usvatanssikaan ollut sydämetön. Ei hän voinut yksinään selvitä, vaikka olisi sydämensä pohjasta halunnut. Usvatanssi työnsi kyntensä maahan. Typerää.