Life Of The Forest

Väretassu seisahtui paikalleen Kiroushengen sanoista, ja nosti katseensa isänsä silmiin, yrittäen etsiä jonkinlaisia vastauksia. Niistä huokuva, hyytävä kylmyys sai oppilaan ottamaan askeleen taaksepäin, ja korjaamaan tasapainoaan. Hänen oli täytynyt kuulla väärin. Hänen isänsä ei todella juuri kieltäytynyt olemasta minkäänlainen osa hänen elämäänsä.
”Ei sinä et ymmärrä!” Väretassu naukaisi hätiköidysti, ja yritti peittää epätoivon äänestään. ”Ei Jokiklaani sotaa halua minun takia – tuskin kukaan siellä edes huomaisi, että olen ylipäätään poissa. Ja jos huomaisi, he olisivat varmaan enemmänkin helpottuneita. Eikä minulla ole yhtään enempää perhettä siellä, kun mitä Myrskyklaanissa olisi. Ja kun sinä olet varapäällikkö, Vaahteratähti varmasti päästäisi…-.” Väretassun silmät laajenivat hetkellisesti, ja naaras naurahti kuivasti.
”Nyt ymmärrän,” Väretassu laski katseensa maahan. ”Kukaan Myrskyklaanissa ei tiedä meistä. Tuskin kellään on tietoa, että heidän varapäälliköllään oli romanssi toisen klaanin kissan kanssa. Ilmankos sinulla oli kiire laittaa välit poikki Hämypilven kanssa.” Väretassu arvasi, muistellen emonsa suruntäyteistä katsetta hänen ja Kiroushengen palatessa takaisin Jokiklaanin leiriin. ”En voi syyttää sinua siitä. Olisin itse tehny saman.” Oppilas jatkoi jatkoi hiljaa. ”Tekisin mitä tahansa saadakseni edes ripauksen siitä kunniasta, jonka tiedän pystyväni ansaitsemaan. Ja kun sanon, että tekisin mitä vain, tarkoitan sitä. Jos Jokiklaanin taakse jättäminen on ainut keino, olkoon niin.”
Väretassu nosti uhmakkaan katseensa ylös maasta. ”Taidat pitää minua aika tyhmänä, kun kuvittelin sinun välittävän edes kynnen verran meistä? Olen aika yllättynyt, että tulit edes hyvästelemään Himmetassun. Vai oliko se vain hyvä tilaisuus ilmoittaa Hämypilvelle kaiken olevan ohi. Ei sillä, että sillä on enää mitään väliä. Olet päätöksesi tehnyt.”
Väretassu kovetti katseensa, he veti syvään henkeä, ettei hänen äänensä olisi alkanut värisemään. Oliko todella näin vaikeaa löytää omaa paikkaa, missä pystyi palvelemaan klaaniaan kaikella potentiaalillaan? Katsellessaan kissojen menoa ja tuloa Jokiklaanin leirissä, Väretassusta tuntui ulkopuoliselta. Hän oli aina kuvitellut sen johtuvan siitä, että joskus hänellä olisi tulevaisuus Myrskyklaanissa Kiroushengen kanssa. Ja nyt, kun naaraalta suljettiin tämäkin polku, Väretassu oli hukassa. Naaraalle oli vierasta välittää jonkun mielipiteestä, joten hänen isänsä sanat olivat iskeneet kahta pahemmin. Hän ei pitänyt Väretassua muuna, kuin kauan sitten tehtynä virheenä. Ja silti, naaras ei kyennyt saamaan itseään vihaamaan Kiroushenkeä. Oli hankalaa yrittää hyväksyä, kuinka naaraan molemmat vanhemmat, sekä Särötassu pystyivät kääntämään selkänsä menneelle, ja liikkumaan eteenpäin. Väretassu toivoi, että kykenisi itse tekemään saman.
Jokiklaanin ja Myrskyklaanin välinen joki soljui heidän edessään, ja kaksijalkojen silta taipui aina sen toiselle puolelle. Ilma oli kireä, ja hetken hiljaisuuden jälkeen Väretassu avasi suunsa. ”Se taisi olla sitten siinä.” Naaras naukaisi viileästi, tarkoittaen muutakin kuin pelkkää matkaa leiristä rajalle. Oppilas odotti, että Myrskyklaanin varapäällikön etutassut olivat sillan päällä, ennen kuin hän kääntyi seuraamaan joenvartta alavirtaan.
Hän oli sanonut Särötassulle lähtevänsä isänsä mukana Myrskyklaaniin. Väretassu ei ollut suunnitellut palaavansa leiriin. Eikä hän edelleenkään aikonut.
Ajatus joutumisesta takaisin Ruosteturkin nöyryyttämäksi oppilaaksi sai Väretassun kavahtaamaan. Mikä tahansa tulevaisuus oli parempi, kuin valmistua soturiksi kuita myöhemmin, kuin puolisokea veli. Väretassun mielessä oli käynyt Myrskyklaaniin meneminen, ja totuuden kertominen Vaahteratähdelle. Naaras tiesi sen aiheuttavan epäluottamusta Kiroushenkeä kohtaan, mutta sitä Väretassu ei tahtonut. Hänen isänsä oli ansainnut oman klaaninsa kunnioituksen, eikä hän kyennyt pilaamaan sitä. Hän ei ollut sellainen, eikä se auttanut yhtään Väretassua itseään.
”Se jättää sitten kaksi vaihtoehtoa”, Väretassu murahti surkuhupaisasti, ja katsahti joen yli Myrskyklaanin reviirille. Tuuliklaani, ja Varjoklaani. Naaras tiesi, että hänen olisi pakko ainakin yrittää. Vilkaistuaan molempiin suuntiin, ja varmistettuaan olevansa täysin yksin, Väretassu pulahti jokeen. Naaras kauhoi vettä tassuillaan, kunnes saapui vastarannalle, jossa hän kampesi itsensä kuivalle maalle. Hänen sydämensä läpätti jännityksestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän rikkoi soturilakia. Eikä se tuntunut lainkaan hassummalta.
Mutta kumpaan klaaniin hän suuntaisi ensimmäisenä – sitä Väretassu ei ollut tullut ajatelleeksi. Tuuliklaani oli pieni, melko heikko, ja sen leiri oli keskellä nummea, elementtien armoilla. Ajatus sai Väretassun värähtämään inhosta. Varjoklaani taas oli suuri, mahtava, pelätty, ja ehkä hieman pelottavakin. Varjoklaani veti naarasta puoleensa. Se oli saanut pahan maineen, mutta kuinka paha se nyt todella voi olla? Siellä eli taitavia sotureita; sen takia se oli niin pelätty. Pelko ja kunnioitus kulkivat käsi kädessä, ja Väretassu tahtoi osuutensa.
Naaras kykeni välttelemään Myrskyklaanin kissoja koko matkan ajan suunnatessaan Ukkospolulle. Hän ei koskaan ollut nähnyt sitä omin silmin, vain kuullut tarinoita kuinka kissoja kuoli ylittäessä sitä. Väretassu oli aina laittanut sen dramatisoinnin piikkin, mutta nyt, kun hän seisoi kasvotusten jyrisevän polun edessä, hän ei ollut enää varma. Hirviöt ohittivat hänet Tuuliklaanilaisiakin nopeammin, ja Väretassu nielaisi hermostuneena. Ukkospolun toiselta puolelta kantautuva Varjoklaanin ominaishaju sytytti päättäväisyyden, ja naaras odotti, kunnes hirviöitä ei ollut näkyvissä. Naaras juoksi polun yli, eikä pysähtynyt toiselle puolelle, vaan jatkoi suoraa Varjoklaanin reviirin sydäntä kohti.
Väretassu ei ollut päässyt kovinkaan kauas Ukkospolusta, kun joku jo iskeytyi hänen kylkeään vasten. Naaras kierähti muutaman kerran ympäri, ja nousi sitten seisomaan päätään selvittäen. Hänen edessään seisoi kullanruskea, pieni kissa. Toinen oppilas, Väretassu ajatteli mielessään, ja yritti silottaa pystyssä seisovaa turkkiaan.
”Saanko selittää miksi olen täällä, ennen kuin hyökkäät seuraavan kerran?” Naaras kysäisi, ja otti askeleen taaksepäin kun toinen oppilas jännitti lihaksiaan.
”Jos olet tarpeeksi nopea.”
Väretassu pyöräytti silmiään. ”Haluan puhua Murhatähden kanssa. Tulen Jokiklaanista, ja tahdon liittyä.” Väretassu tunsi oppilaan katseen mittaavan häntä, kunnes tuo purskahti nauruun. Naaraan poskia kuumotti ärsyynnyksestä ja häpeästä, mutta hän ei sanonut mitään, vaan antoi toiselle aikaa rauhoittua.
”Ai olet vakavissasi,” oppilas virnuili, ja selvästi arpoi vaihtoehtojaan. Lopulta, Väretassun helpotukseksi, tuo nyökkäsi pikaisesti.
”Vien sinut Murhatähdelle, tuskin sinunlaisesi kirppu suurta vahinkoa saa aikaan. Pysy perässä.” Oppilas otti muutaman raviaskeleen, ennen kuin lähti juoksemaan soista metsämaata pitkin syvemmälle metsään. Väretassu sai työskennellä toden teolla, että pysyi hänen kintereillään.
Kun he lopulta saapuivat leiriin, Väretassu oli hiukan hämillään. Kissoja oli paljon vähemmän kuin mitä hän oli kuvitellut. Ne jotka olivat paikalla, vaikuttivat tosin hyvin vahvoilta. Naaras tunsi sydämensä hakkaavan, kun hän seurasi oppilasta suuren kiven luokse. ”Murhatähti?” Oppilas aloitti, ja Väretassu oli yllättynyt, kun kuuli hänen äänessään jännitystä. Oliko Varjoklaanin päällikkö pelätty jopa oman klaaninsa keskuudessa?
”Löysin tämän oppilaan ylittämästä rajaa. Hän kertoi haluavansa liittyä Varjoklaaniin.”

Murhatähti pureskeli mietteissään jo miltei kaluttua sammakon jalkaa. Se maistui epämiellyttävältä, mutta päällikkö oli vaipunut niin ajatuksiinsa, ettei hän edes huomannut sitä. Tämän päivän saalis oli ollut laiha, eikä mitään sammakoita ja liskoja parempaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ollut ehtinyt eksyä tuoresaaliskasaan. Toisaalta Murhatähti oli jotenkin aina ihaillut taitoa mitä vaati vikkelän liskon ja helposti veteen karkaavan sammakon nappaamiseen. Eivät ne hiiret niitä vaikeimpia saaliita ollut; koittaisivatpa muut klaanit upottavassa suossa salamannopean liskon nappaamista. Sammakot olivat ehkä maalla hidasliikkeisiä, mutta jos niitä ei ehtinyt ensimmäisellä yrittämällä nappaamaan ja ne ehtivät livahtaa veteen, ei siinä ollut enää edes mahdollisuuksia saada räpyläjalkaa enää kiinni. Ja kaiken sen työn vaiva oli epämiellyttävän makuinen ja laiha ateria. Sen karuuteen kuitenkin tottui; se kasvatti Varjoklaanista sisukkaita ja kylmäsydämisiä. Kuitenkin kaikesta rakkaudestaan huolimatta kovasydämisiin varjoklaanilaisiin, Murhatähden ajatukset olivat kissassa, joka oli kylmäkiskoisen varjoklaanilaisen vastakohta. Vedensolina. Murhatähti ajatteli naaraan pehmoista turkkia ja aina niin ihmeellisen kauniina hehkuvia vihreitä silmiä. Päällikkö ei ollut suunnitellut rakastuvansa naaraaseen, mutta viimeaikoina hän oli kaivannut Vedensolinan palvovaa katsetta. Murhatähti ei voinut olla tuntematta ylpeyttä ja suurta mielihyvää siitä, että naaras oli hänen. Tähtiklaani sentään jos joku iljettävä Tuuliklaanin kolli kehtaisikaan lähestyä hänen naarastaan. Se, mikä oli Murhatähden, ei kuulunut kenellekään toiselle.

''Murhatähti?'' joku naukaisi pesän ulkopuolelta saaden Murhatähden palaamaan rajusti takaisin todellisuuteen. Päällikkö tunnisti äänen kuuluvan Hehkutassulle. Naaras kertoi löytäneensä oppilaan rajan tällä puolen. Murhatähden korvat värähtivät kun hän kuuli, että samainen oppilas toivoi liittyä Varjoklaaniin. Kuuliko hän todella oikein? Murhatähti hymyili. Tästä tulisi mielenkiintoista.
Kolli nousi ja suoristi ryhtinsä. Hän otti kasvoilleen kylmän ilmeen ja kovetti silmänsä uhkaavaksi. Vaarallisiksi. Silmiksi, jotka olivat nähneet väkivaltaa. Murhatähti harvoin näyttikään muita silmiä kenellekään muulle - kenties ne hetkellisesti lempenivät Vedensolinalle, mutta niiden todellinen luonne oli julma ja raaka tai laskelmoivan kylmä aivan kuten Murhatähden todellinen mielikin.

Murhatähti astui ulos pesästään ja katsoi ensin Hehkutassua ja sitten uutta tulokasta. Kolli saattoi haistaa virtaavan joen, levän ja kalan oppilaan turkista eikä Murhatähden tarvinnut kahta kertaa arvata mistä klaanista oppilas oli tullut. Murhatähti mittaili silmillään naarasta. Hän oli jo varttuneempi oppilas, hieman ehkä hämmentyneen näköinen uudesta ympäristöstä, mutta jollakin tavalla kuitenkin uhmakas. Kuinkakohan pitkälle tuo uhman kipinä saattaisi riittää? Kuitenkin ennen kun kolli lähti kuulustelemaan tunkeilijaa, kolli sinkosi katseensa Hehkutassuun.
''Haluatko selittää miksi Varjoklaanin reviirille tunkeutuneella vihollisella ei ole edes yhtä veristä haavaa? Täällä hyökätään ensin ja sitten puhutaan'', Murhatähti murisi. Sitten hän katsahti takaisin katseensa jokiklaanilaiseen, keltaiset silmät hivenen huvittuneina. ''Tietysti en kyllä ihmettelisi jos tuollainen kastelisi alleen sillä sekunnilla kun näkee varjoklaanilaisen.''
Iva haisi Murhatähden äänessä kuin viikon mädäntynyt kala.
''Hehkutassu voit poistua. Hyvä että toit hänet suoraa minulle, mutta älä pelkää teroittaa kynsiäsi seuraavaan tunkeilijaan'', Murhatähti naukaisi. Päällikkö istuutui ryhdikkäästi alas ja laski tuuhean häntänsä vierelleen. Kollin hännänpää vääntyili kärsimättömästi aivan kun hänellä ei aikaa tällaisiin turhamaisuuksiin. Murhatähden polttava katse porautui heltymättömästi vierailijaan.
''Luuletko tosiaan voivasi olla Varjoklaanin arvoinen soturi? Minun on vaikea kuvitella, että Jokiklaanin kaltaisessa lintukodossa kasvaneen pehmeän oppilaan haluavan liittyä Varjoklaaniin'', Murhatähti naukaisi pilkallisesti. Päällikkö nosti käpälänsä ja tarkasteli pitkiä kynsiään. ''Kenet sinä tapoit tuulen puhaltaessasi sinut tänne suolle? Olisithan voinut aina mennä itkemään Tuuliklaanin tai Myrskyklaanin luokse. Harvoin kukaan muu kuin luopio tulee klaaneista minun puheilleni.''

Yötoiveen hipaisu oli kuin kipinä, joka herätti tulen Lasikukan sisällä. Mutta painautua näin häntä vasten? Lasikukka ei ollut koskaan tuntenut samanlaista roihua, hänen ihonsa lauloi onnesta ja sisin liekehti kuin tulipalo, joka nieli kokonaisen metsän. Lasikukka ei ollut ikinä tuntenut samanlaista intohimoa, mutta vielä suurempi oli tunne valtavasta turvallisuuden tunteesta. Yötoive oli rohkein kissa, jonka Lasikukka oli ikinä tavannut. Yötoive oli pienikokoinen, vain hieman Lasikukkaa isompi, mutta silti uhmakas parantaja pystyi seisoa pelottomasti kookkaan Murhatähden edessä. Lasikukka ei ikinä pystynyt seistä yhtä ryhdissä, yhtä rohkeuden täyttämänä kun joku katsoi häntä niin musertaen. Yötoiveen sylissä hän ei pelännyt mitään, koska hän oli Varjoklaanin rohkeimman kissan suojissa. Lasikukka katsellessa Yötoivetta häntä melkein alkoi ujostuttaa. Miten tuollainen kaunotar pystyi katselemaan häntä tuolla katseella? Katseella, joka oli täynnä rakkautta ja ihailua? Voisiko tähän tunteeseen ja tuohon katseeseen vaan upota ikuisuudeksi?
Lasikukka säpsähti kun kuuli Viikatekynnen äänen. Hän ei ollut yhtään huomannut jonkun tulevan pesään. Yötoive nousi ja hipaisi rauhoittavasti Lasikukan kylkeä. Hän kysyi Viikatekynneltä voisiko auttaa. Lasikukka vilkaisi soturia, mutta painoi katseensa hieman peloissaan. Kolli oli nähnyt heidät. Hetki sitten vallinnut turvallisuuden tunne pirstaloitui ja Lasikukka aisti vaaran. Viikatekynnen silmissä oli iljettävä, arvaamaton katse. Lasikukka luimisti korviaan kun Viikatekynsi julmasti pilkkasi häntä. Naaras tuli tuskallisen tietoiseksi hänen kauniit kasvonsa rikkovista arvista. Kuitenkin hyvin hiljainen uhmakas sihahdus karkasi naaraan hampaiden välistä kun Viikatekynsi puhui Yötoiveesta. Miten hän kehtasi sanoa noin!? Lasikukka ei halunnut yhtäkään kollia Varjoklaanista eikä ollut ikinä halunnutkaan. Naaras oli ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, miten voimakasta rakkaus voi olla, kun hän rakastui Yötoiveeseen. Lasikukka vilkaisi vihaisesti Viikatekynteen, mutta naaraan silmästä näki samanaikaisesti pelkoa. Lasikukka halusi puhua, hyökätä sanoillaan ja purra yhtä pahasti takaisin, mutta ei kyennyt. Kauhu lukkiutti Lasikukan leuat ja pakokauhu painoi hänen käpälänsä lattiaan. Lasikukka pysytteli Yötoiveen takana ja vältteli Viikatekynnen katsetta. Hän kuitenkin tunsi silmät, jotka riisuivat häntä. Lasikukkaa kuvotti, mutta hän ei kyennyt pakenemaan. Tuntui kun jokin näkymätön olisi painanut hänen kurkkuaan, niin että oli tuskallista hengittää. Yötoive alkoi hoitaa Viikatekynnen haavaa. Yhtäkkiä Lasikukka tunsi hännän turkkillaan, mutta kosketus oli vieras. Se ei ollut lempeä ja hellä niin kuin Yötoiveen vaan terävä, karhea ja hiljaisen väkivaltainen. Alistava. Lasikukka kavahti, lasittui ja tunsi niin rajun pakokauhun aallon hyökyvän ylitseen, että pelkäsi menettävänsä tajunnan. Hännänpää oli juuri hipaisemaan hänen leukaansa kun Yötoive ärähti Viikatekynnelle ja hääti hänet ulos. Vaikka Viikatekynsi oli koskettanut häntä tuskin silmänräpäystäkään naaras tunsi olonsa kosketuksen jäljiltä iljettäväksi ja häväistyksi. Hän jopa tunsi olonsa enemmän häväistyksi, kun Surmaruusun hyökkäyksen jälkeen - Surmaruusun kosketus oli ollut raakaa väkivaltaa, mutta naaras ei ollut ikinä koskettanut häntä näin. Surmaruusun sivaltava isku oli terävä ja siisti, eikä ikinä rivo, härski. Viikatekynnen hännänpää tuntui vieläkin valetavan Lasikukan iholla ja sen alla olevat merkitykset, likaiset ja rumat ajatukset olivat niin kuvottavia, että yhtäkkiä Lasikukka tunsi voimakkaan nykäisyn vatsassaan. Ennen kuin hän huomasi, hän oli oksentanut maahan makuusammaleen päälle, jonka ääressä hän ja Yötoive olivat juuri olleet sylikkäin. Oksennuksen haju nousi ilmaan, mutta jotenkin se oli miellyttävämpi kuin Viikatekynnen vieläkin ilmassa haistettava hajuvana. Lasikukka oli vain hatarasti välttänyt itsensä sotkemisen ja käänsi heikon katseensa Yötoiveeseen. Lasikukka näki että hän tärisi. Valkea soturi yritti rientää toisen luokse, mutta ei kyennyt, hänen jalansa eivät liikkuneet vaan hän oli kuin kiveksi muuttunut, kykenemätön liikkumaan. Lasikukka vihasi sitä, miten Viikatekynsi oli särkenyt jotakin niin kaunista ja levittänyt mätänsä heidän luokseen. Lasikukasta tuntui että mätä oli tarttunut häneenkin, hänen turkkiinsa, hänen mieleensä. Naaras veti itsensä epämääräiseen sykkyrään ja hiljaa keinutteli itseään, pystymättä edes itkemään saatikka puhumaan, juuri ja juuren edes nähden hänen ainokaisesta terveestä silmästään. Lasikukka tunsi sydämensä hakkaavaan rinnassaan paniikista, kun vain hetki sitten sen tahti oli tihentynyt Yötoiveiden silmien rakastavasta katseesta. Lasikukka tunsi olonsa niin likaiseksi ja tahrituksi, että hetken aikaa ei halunnut edes Yötoiveen näkevän häntä. Hän koki olonsa niin rumaksi ja iljettäväksi. Miten hän ei ollut liikkunut pois, huitaissut Viikatekynttä pois? Pelkuri, pelkuri, pelkuri. Hän ei ollut puolustanut edes Yötoivetta. Lasikukka tunsi olonsa kelvottomaksi kykenemättä enää näkemään tai tuntemaan huonetta ympärillään, pudoten johonkin syvään mustaan kuiluun hänen sielunsa sisällä.

Väretassu muisti nähneensä Murhatähden ennenkin. Kokoontumisessa muutama kuu taaksepäin, samalla kun hän tapasi Kiroushengen ensimmäistä kertaa. Muisto sai Väretassun sävähtämään pienesti. Naaras yritti ajatella sen ympäri, ja keskittyä Suurkiven huipulla puhuvaan mustavalkoiseen kolliin. Silloin Varjoklaanin päällikkö oli seissyt kaukana, ja silloin vastanimitetyn oppilasnaaraan huomio oli surissut täysin muualla. Sen takia naaras hätkähti, kun päällikön pesästä käveli suurin kissa, jonka hän oli koskaan nähnyt. Tuo ei uhkunut muuta kuin voimaa, ja Väretassu katsoi kissaa ylöspäin silmissään sekä hermostuneisuutta, että ihailua.
Naaras painoi korvansa luimuun ärsyyntyneenä Murhatähden solvauksille, mutta onnistui pitämään kyntensä piilotettuina. Tottapuhuen, Väretassu oli osannut odottaa jotakin tämän kaltaista. Murhatähdellä ei ollut mitään syytä kuvitella hänestä mitään muuta, ja Väretassu puri kieltään pitääkseen sen kurissa. Tuntui kuitenkin epäreilulta, että kolli ei kohdellut häntä juurikaan huonommin kuin mitä Ruosteturkki oli.
Hehkutassu nyökkäsi, ja Väretassu tutki toisen oppilaan katsetta mielenkiinnolla. Naaras olisi voinut vannoa nähneensä aiemmin pelkoa, mutta nyt toisen oppilaan katse oli viileä kuin syysaamu. Ehkä pieni kehunpoikanen oli ylentänyt naaraan itsetuntoa. Väretassu katseli hetken Hehkutassun perään tuon kääntyessä, ja kävellessä pois. Ainakin hänellä oli jotakin yhteistä jonkun kanssa täällä.
Murhatähti istui alas, mutta Väretassu pysyi seisomassa. Naaraalla oli liian levoton ja jännittynyt olo istumiseen, joka näkyi vain nykivässä hännänpäässä. Naaras pakotti itsensä kohtaamaan Murhatähden pistävän katseen, ja nyökkäsi.
”Haluan olla, sen takia tulin tänne.” Väretassu harkitsi sanojaan tarkkaan. Olisi nöyryyttävää käydä läpi jokainen toinen klaani, vain päätyäkseen Tuuliklaaniin vaihtoehtojen loputtua kesken. Oppilas arvasi, ettei Murhatähteä suuremmin kiinnostanut nyyhkytarinat, eikä Väretassu halunnut enempää avata suhteitaan Myrskyklaaniin. Mitä vähemmän Murhatähti tiesi, sen parempi. Naaras ei halunnut harmia Kiroushengelle.
”Minut on työnnetty syrjään liian monta kertaa, enkä jaksa enää olla varjo muiden takana. Tahdon ansaita paikkani täällä – Jokiklaanissa en sitä pystyt tekemään. Siellä ei ymmärretty kunnianhimoa niin kuin, toivon, että sinä ymmärrät.”

Kiroushenki pysähtyi joen ylittävän kaksijalkojen sillan kohdalla, ja kääntyi katsomaan tytärtään. Hän tunsi piston sydämessään kuunnellessaan harmaan oppilaan epätoivoista nau’untaa, muttei sanonut mitään. Kollin katse pysyi kylmänä ja etäisenä, muttei kuitenkaan vihamielisenä, ja raskain sydämin hän katsoi kuinka Väretassu hiljalleen ymmärsi hänen sanojensa merkityksen.
Osa Kiroushengestä toivoi, ettei Väretassu olisi ollut tarpeeksi terävä nähdäkseen hänen sanojensa takana piilevän todellisen motiivin. Kiroushenki räpäytti silmiään, ja tunsi sääliä Väretassua kohtaan.
Oppilas painoi katseensa ymmärryksen virratessa tämän lävitse. Aivan, hän ajatteli, kukaan Myrskyklaanissa ei tiennyt hänen puoliverisistä pennuistaan, ja mikäli se oli hänestä kiinni asia myös pysyisi niin. Hän odotti, että Väretassu sai ajatuksensa kasaan.
”En voi syyttää sinua siitä. Olisin itse tehny saman.”
Kiroushengen silmissä välähti pieni yllätys hänen kuullessaan tyttärensä sanat. Hän ei tiennyt mitä oli odottanut oppilaan tekevän, mutta kakkein vähiten hän olisi ajatellut tämän hyväksyvän asian niin tyynesti. Kiroushenki oli juuri kieltänyt tyttärensä, mutta se ei näyttänyt aiheuttavan Väretassussa vihaa tai raivoa, toisin kuin hän olisi voinut kuvitella.
”Olen iloinen että ymmärrät”, hän vastasi pieni helpotus äänessään, ennen kuin kuuli oppilaan seuraavat sanat, ja antoi ilmeensä synkistyä. Mitä Väretassu oikein suunnitteli? Kiroushenki etsi kuumeisesti sanoja, joilla vakuuttaa oppilas palaamaan suorinta reittiä takaisin oman klaaninsa pariin, mutta hänen aivonsa löivät tyhjää. Jotenkin hänestä tuntui, että yrittämällä vakuuttaa naarasta, hän vain pahentaisi asiaa. Niinpä hän pysyi hiljaa, ja hetken hiljaisuuden jälkeen käänsi katseensa kaksijalkojen sillalle ja sen takana häämöttävää Myrskyklaanin reviiriä kohti.
”Väretassu”, Kiroushenki naukaisi, kun oppilas kääntyi lähteäkseen. ”Toivottavasti löydät onnen sieltä minne ikinä menetkin. Ukon, että Tähtiklaani ohjaa tassusi oikealle polulle.” Hän loi oppilaaseen astetta lämpimämmän katseen ja anoi pienen hymyn käväistä kasvoillaan, ennen kuin kääntyi ja ylitti sillan suunnatakseen tiensä takaisin Myrskyklaaniin.

”En halua nähdä naamaasi täällä enää kertaakaan, ymmärrätkö?!” Yötoive mourusi Viikatekynnen keinahtelevien askeleiden perään. Rusehtava kolli vilkaisi olkansa yli, takaisin häneen, virnistäen ilkeästi. Parantajanaaraan poskia alkoi punottaa, kun hän ymmärsi Viikatekynnen saaneen juurikin haluamansa reaktion. Yötoiveen sydän alkoi läpättää yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes se lopulta oli hypätä naaraan rinnasta ulos. Tiesikö Viikatekynsi heistä – hänestä ja Lasikukasta? Ja jos tiesi, niin kuinka? Häpeä poltteli parantajan kasvoilla. Olivatko he olleet niin läpinäkyviä? Tiesikö koko klaani heidän suhteestaan?
Yhtäkkiä koko klaani tuntui katselevan Yötoivetta. Naaras vajosi kuoreensa, ja vilkuili ympärilleen epävarmana. Kuka oli tietoinen soturilailla moneen kertaan kielletystä suhteesta, ja kuka ei? Murhatähti. Tiesikö klaanin päällikkö heidän suhteestaan? Yötoivetta heikotti, ja naaras pakotti itsensä katsomaan päällikön pesän suuntaan. Aurinko täplitti juuri kyseiseen paikkaan suuntaavan Hehkutassun turkkia. Hetkeksi Yötoive unohti suhdeongelmansa, ja kiinnitti huomionsa nuoreen oppilaaseen. Tai pikemminkin nuoriin oppilaisiin – Hehkutassulla oli näes mukanaan vieras, oppilasikäinen kissa.
Parantaja oli liian kaukana kuullakseen mitään, mutta Murhatähti käveli ulos pesästään tapaamaan vierasta kissaa, ja pian Hehkutassu käveli uudestaan hänen ohitseen – tällä kertaa matkalla oppilaiden pesälle. Yötoive seurasi hetken hänen menoaan, kunnes käänsi päänsä jälleen Murhatähteä kohti. Hehkutassun tuoma oppilas ei vaikuttanut pelokkaalta, vaan jopa yllättävän innokkaalta. Parantaja työnsi kyntensä maahan, ja otti muutaman syvän, rauhoittavan hengenvedon. Viimeinen asia mitä he juuri nyt tarvitsivat, olivat lisäsoturit väärälle puolelle. Etäisyyden päästä oli kuitenkin täysin mahdotonta sanoa mitään varmaksi, ja naaras tyytyi kääntymään takaisin pesänsä suuntaan.
Samalla Yötoive muisti taas Lasikukan, ja kirosi mielessään itseään. Kuinka hän oli voinut antaa mielensä harhailla taas niin, että tärkein oli unohtunut? Nyt kun Viikatekynsi oli poissa, pesä tuntui oudolta. Ei enää samanlaiselta kuin mitä se oli ollut ennen kollin tuloa. Aivan kuin soturi olisi vienyt jotain mukanaan. Ja hän olikin. Turvallisuuden tunteen, jos ei mitään muuta. Yötoive katsahti suuntaan, jonne Viikatekynsi oli kadonnut. Soturi saisi maksaa. Mutta ei vielä, oli turha tehdä mitään hätiköityä.
Yötoive asteli takaisin parantajanpesään, ensimmäistä kertaa koskaan näin hermostuneena. Hän ei koskaan ollut ollut hyvä tunteiden kanssa. Se mitä hän ja Lasikukka olivat jakaneet oli aina tullut niin helpon luonnollisesti, mutta nyt Yötoive ei ollut varma olisiko tarpeeksi rauhoittamaan toisen naaraan.
Parantaja räpytteli silmiään, antaen niiden totutella uudelleen ympäröivään hämärään. Lasikukan valkea turkki oli helposti erotettavissa ensimmäisenä, ja Yötoive asteli toisen luokse korvat luimussa.
Yötoive ei koskaan ollut ajatellut Lasikukkaa heikoksi – päinvastoin. Soturitar oli rohkeimpia hänen tuntemaan kissoja. Juuri hän oli tullut Yötoiveen tueksi saattamaan Aavepentua, Sulkapentua, sekä Käärmepentua rajan yli kaikista kielloista huomaamatta. Ja Lasikukka yksin oli kärsinyt rangaistuksen. Yötoiveen omatunto kolkutti. Tämä oli hänen syytään, oli turhaa yrittää uskotella itselleen mitään muuta. Yötoive oli itse johdattanut Lasikukan tälle polulle, jossa naaras nyt kulki, pystymättä muuttamaan suuntaa. Parantaja oli ollut typerä, kun oli keskittänyt kaiken huomionsa soturittaren fyysisiin haavoihin. Vaikka ne olivatkin olleet vakavia, Yötoive näki nyt, että henkiset haavat söivät Lasikukkaa sisältäpäin.
Parantaja lähestyi naarasta hitaasti, peläten, että saisi Lasikukan vielä enemmän tolaltaan. ”Lasikukka, hei, olet ihan kunnossa..”, Yötoive ei muistanut koska hänen äänensä oli viimeksi ollut niin pehmeä ja hiljainen. Ei ainakaan äsken hänen huutaessa Viikatekynnelle. Parantaja siirsi ruskearaidallisen soturin pois ajatuksistaan. Myöhemmin. Hänet voisi nylkeä myöhemmin.
Astellessaan hämärässä, huomio kokonaan Lasikukassa, Yötoiveen tassu laskeutui kosteaan kasaan. Parantaja luuli ensin Viikatekynnen kuljettaneen mutaa hänen pesäänsä, mutta naaraalle valkeni nopeasti sen olevan jotain aivan muuta kuin mutaa. Yötoive nosti tassuaan, ja ravisti oksennukset käpälästään. Naaras nyrpisti kuonoaan, ja asettui sammaleelle, Lasikukan vierelle, varoen koskemasta toiseen. ”Hei, kaikki on ihan hyvin, Viikatekynsi lähti jo..,” Naaras naukui tökerösti, tietämättä mitä tehdä. Unikonsiemenet auttaisivat, mutta hän epäili Lasikukan pystyvän syömään mitään, ennen kuin naaras todella rauhoittuisi. ”Sitä paitsi, ei sillä ole väliä mitä hän tekee tai sanoo. Ei kenenkään mielipiteellä ole mitään väliä.” Naaras mumisi hellästi, ajatellen samalla Murhatähden meripihkanväristä, uhkaavaa katsetta. Yötoive näki jo sielunsa silmin kuinka parantajan titteli riistettiin hänen käpälistään. Ilman sitä, hän oli yhtä koskematon kuin Lasikukkakin. Pelkurin ajatus, naaras ajatteli katkerasti.
”Hengitä nyt vain: hitaammin.” Naaras painautui hellästi soturitarta vasten, ja kurkotti nappaamaan muutaman unikonsiemenen varastostaan. Parantaja tiputti ne eteensä odottamaan. ”Hengitä, ja kaikki tulee järjestymään..”

Lasikukka tunsi olonsa heikoksi ja usvaiseksi. Hän halusi vain kadota, vajota maan vatsaan eikä koskaan nousta maan pinnalle takaisin. Hetken levottoman hiljaisuuden jälkeen Lasikukka maistoi ilmassa hennon makean tuoksun oksennuksen epämiellyttävän läpitunkevan hajun läpi. Yötoive puhui lempeästi ja niin hiljaai, että Lasikukka tuskin kuuli. Valkea naaras vapisi ja halusi vetäytyä. Häntä hävetti kun Yötoive näki hänet näin huonossa kunnossa, mutta oli oikeastaan vielä liian sekaisessa tilassa, että osaisi reagoida oikein millään tavalla. Yötoive painautui lähemmäksi ja pikkuhiljaa Lasikukan paniikinsekainen katkonainen hengitys rauhoittui ja värinä lakkasi. Yötoiven turkki tuntui niin kovin lämpöiseltä ja unettavalta. Heikosti Lasikukka kurkotti eteenpäin ja nuolaisi unikonsiemet suuhunsa, mitkä Yötoive oli pudottanut hänen eteen. Lasikukan teki mieli painautua Yötoiveen syleilyyn, mutta naarasta hävetti viedä Yötoivetta yhtään syvemmälle hänen pahaan oloonsa. Ei hän halunnut, että Yötoive näkisi häntä näin... näin heikkona. Raukkamaisena. Lasikukka käpertyi takaisin torjumatta taikka kurottamatta kohti Yötoivetta. Unikonsiemenet tuntuivat vaikuttavat hirmuisen nopeasti Lasikukan tyhjässä vatsassa ja pikkuhiljaa naaras vaipui levottomaan uneen. Yön naaras vietti epämääräisten painajaisten piinaamina.

Vai Jokiklaanissa ei ymmärretä kunnianhimoa? Kieltämättä oppilas oli tullut oikeaan paikkaan, jos tahtoi nousta arvoasteikolla - Murhatähdellä oli aina tilaa luottosotilaille. Sinne asti pääseminen ei tosin ollut helppoa.
''Jos uskot, että sinusta on minun riveihini, sinun täytyy todistaa itsesi. Jokainen klaaniini liittynyt kissa on tehnyt jotain mikä sitoo heidät ikuisesti Varjoklaaniin ja katkaisee siteet entiseen elämäänsä. He ovat tehneet teon, joka muuttaa kaiken ikuisesti. Täällä on entinen jokiklaanilaisia, jotka ovat tappaneet omiaan. Olisiko sinusta siihen? Tappamaan jokiklaanilaisia?'' Murhatähti kysyi ja kohotti kulmiaan. ''Se voi olla hinta joka sinun täytyy maksaa... Mutta jos teet sen.. No, Surmaruusu on korkea-arvoisin kissa minun jälkeeni Varjoklaanissa. Entinen Jokiklaanin jäsen. Hän ei kavahda jokiklaanilaisten tappamista vaan haluaa sitä. Onko sinulla sellaista uskollisuutta? Valtaa täällä saa, mutta se ostetaan verellä. Oletko valmis siihen?''
Murhatähden huulet vetäytyvät epämiellyttävän ystävälliseen hymyyn.
''Tapatko käskystäni?''
Murhatähden aivot jo kokkailivat ideaa oppilaan testaamiseksi. Hän saisi tuoda päällikölle jokiklaanilaisen raadon? Ei, Murhatähti ei voisi vielä aloittaa uutta sotaa ennen kuin hänellä oli Tuuliklaani varmasti otteessaan. Liian nopea laajentuminen olisi tuhoisaa. Mutta vähintäänkin oppilas pääsisi käyttämään kynsiään vanhoihin tuttuihin... Murhatähdellä oli enemmän salaisuuksia kuin ikinä eikä hän voinut päästää mitään vihollisklaanin mukana. Oppilas ei ehkä tiennyt sitä, mutta jos hän epäonnistuisi, Murhatähti ei voisi päästää oppilasta elossa takaisin. Toisaalta siinä tapauksessa päällikkö voisi toimittaa parhaalle ystävälle pienen lahjan. Mistä muka Surmaruusu enemmän innostuisi kuin jokiklaanilaisesta, johon hän voisi upottaa veitsenterävät kyntensä?
''Mikä on nimesi?'' Murhatähti naukaisi. Oppilas ei ollut vielä esitellyt itseään. ''Kuka oli mestarisi ja onko sinulla Jokiklaanissa perhettä? Oletko hyvä taistelija, uskotko että pystyt sopeutumaan metsästämään suolle?''

Väretassu räpäytti silmiään, ja näki mielessään Jokiklaanin leirin. Kuinka Hämypilvi ja Hopeavarjo tassuttelivat aukion poikki samalla, kun Mustatähti ja Sulomieli loikoilivat auringossa. Mustatähden pää kohosi samalla, kun partio saapui leiriin. Sen kärjessä astelivat Tuulenvire, ja varapäällikön rinnalla Särötassu, hampaissaan juuri saalistettu kala. Jokiklaani palaisi ennalleen hänen lähtönsä jälkeen, Väretassu ymmärsi katkeruuden täyttäessä sydämensä. Eivät he hänen peräänsä haikailisi, eivät varsinkaan enää kun näkivät, mitä hänestä oli tullut. Oli itsekästä edes kuvitella, että hänen lähtönsä olisi ollut suuri tragedia klaanissa, joka oli aina nähnyt hänet enemmän taakkana kuin hyötynä.
Ja vaikka Väretassu kuinka inhosi Ruosteturkkia, ja muutamaa muuta kissaa vanhassa kotiklaanissaan, naaras epäili pystyisikö taistelussa toimittamaan kuolettavan iskun kehenkään heistä.
Oppilas katsahti ylös Murhatähteen, ja hätkähti ymmärtäessään tuntevan samanlaisen ärtymyksen kuin Ruosteturkin kanssa. Naaras tajusi, ettei häntä oltu luotu tottelemaan, vaan antamaan käskyjä. Ja jotta hän joskus pääsisi sinne asti, oli parasta tanssia Murhatähden pillin mukaan. Mutta, jos hän koskaan sinne asti pääsisi, jonakin päivänä se muuttuisi.
”Kyllä.” Väretassu vastasi, rikkomatta katsekontaktia. Jos Ruosteturkki opetti hänelle jotain, se oli uhmakkuutta. ”Nimeni on Väretassu, ja mestarini on nimeltään Ruosteturkki.” Naaras naukui, ja jakoi ilmeikkään värähtämättä. ”Minulla ei ole perhettä Jokiklaanissa. Emoni kuoli monta kuuta sitten, ja isäni oli tietoni mukaan kulkukissa.” Väretassu tiesi, että verisuhteiden paljastaminen toisi hankaluuksia tulevaisuudessa. Hän ei pystyisi käymään Satakielen, Hämypilven tai varsinkaan Särötassun kimppuun. ”Mestarini laiminlöi koulutustani minkä ehti, mutta olen mielestäni hyvä taistelija, jolla on potentiaalia kehittyä paremmaksi. Ja tiedän, että pysy sopeutumaa.”